Vilma Pere Honkalan kentällä kesällä 2020.
Tuija Helander
Olemme käyneet valmennettavani Vilma Peren kanssa harjoittelemassa Honkalan kentällä Säkylässä useampana kesänä. Nyt huomasimme pettymykseksemme, että rataa ei ole lanattu ja rikkaruohot ovat valtaamassa sitä kovaa vauhtia.
Minulle tuli hätä Honkalan puolesta. Ei tuon hienompaa yleisurheilukenttää voi ollakaan: järven rannalla mäntypuiden suojaaman rinteen alapuolella. Kentän yläpuolella on juuri kunnostettu hieno Honkalan seuratalo, joten kentän kunnostaminen samaan syssyyn sopisi hyvin, samaan historialliseen kulttuurimaisemaan kun kuuluu.
Honkalan kenttä kesäkuussa 2023.
Tuija Helander
Näitä vanhoja tiili- ja hiilimurskakenttiä, kansallista kulttuurimaisemaa, alkaa olla enää harvakseltaan Suomessa, sillä lähes kaikki on joko uusittu muovipinnoitteilla tai korvattu kokonaan uusilla kentillä 1970-luvulta lähtien. Välivaiheessa oli ns. kumiasfalttikenttiä, joista kumi Suomen sääoloissa mureni muutamassa vuodessa tehden kentät asfalttiradoiksi. Niistä sai moni jalkavaiva alkunsa. Itsekin kärsin kroonisesta penikkataudista ja sääriluun rasitusmurtumista tuolloin.
Olisi hyvä, jos jokaiselta paikkakunnalta vielä yksi murskakenttä löytyisi. Hiekkapohja on jaloille huomattavasti ystävällisempi alusta kuin muovipinnoite ja sopii hyvin määräharjoitteluun ja olisi turvallisempi myös varttuneemman väen nivelille. Turussa on Kuuvuoren kenttä (jolla itsekin treenasin 1980-luvulla), Tampereen suunnalla Pirkkalan kenttä ja Helsingissä Pirkkola. Alasatakunnan seudulla on Honkalan lisäksi jäljellä Kiukaisten kenttä. Naapurimme Lapin kentästä ja sen kunnosta minulla ei ole tarkempaa tietoa.
Nuoruudessa paljon kilpailemillani Köyliön Lallintalon kentällä rehottaa ruoho samoin kuin Kotkastenniemen (nyk. Iso-Vimman) kentällä, jonne on tehty sentään heittorinki ilmeisesti Säkylän moukarinheittäjiä ajatellen. Kenttä on myös maisemallisesti tunnelmallinen: ympärillä kohoavat ikihongat ja taustalla siintää Pyhäjärvi. Lallintalon kentän katsomon kivipenkit kasvavat koivua, mutta Iso-Vimman kentän katsomon harmaantuneet lankut kestävät vielä hyvin istumista. Niille on mukava pysähtyä syömään eväitä pyöräretkellä.
Lallintalon edustalla oleva kenttä on täysin ruohottunut, katsomon kivipenkit ovat kaatumaisillaan ja männyt ja koivut rehottavat.
Tuija Helander
Iso-Vimman kenttä kesällä 2023. Rata on jäänyt ruohokentän alle, mutta katsomon penkit kantavat yhä ja viereen on tehty heittorinki.
Tuija Helander
Moni Suomen yleisurheilukentistä sijaitsee veden läheisyydessä. Mieleen tulee mm. Ylöjärven, Jämsän ja Kuopion kentät, joita on myös Suomen kauneimmiksi kehuttu.
Kun 40 vuotta sitten haikailin Euraan uutta tartan-rataa, nyt haikailen vanhoja hiili- ja tiilimurskaratoja. Vanhempana katsoo maailmaa erilaisin silmin kuin kaksikymppisenä, jolloin kaikki vanha oli ”tyhmää, tylsää ja huonoa” ja mieli haikaili uuden ja modernin perään. Nyt on päinvastoin: uusi ei enää viehätä ja vanhan arvon ymmärtää ihan eri lailla. Olisi hyvä, että jälkipolville jäisi jonkinlainen käsitys siitä mistä on tultu ja miten on eletty.
Hinnerjoen kentällä olen kaivanut sadan metrin lähtökuoppia joskus 1960-luvun lopulla. Entisen hiilimurskan tilalla on nyt soraa, mutta kenttä on edelleen käytössä.
Tuija Helander
Näissä mietteissä mieleeni on tullut, että kun vanhoja rakennuksiakin museoidaan, miksei museoitaisi myös vanhat urheilukentät murskaratoineen. Kunnostamisen jälkeen niiden ylläpitämisen ei luulisi liikaa vaativan, lanaus ja keskinurmen leikkuu muutaman kerran kesässä. Kentillä voisi järjestää tapahtumia, joissa lapset, vanhemmat ja isovanhemmat voisivat osallistua yhdessä esimerkiksi vanhan ajan kolmiotteluun lajeina 60 metriä, vauhditon pituus ja kuula. Näin saataisiin yleisurheiluun jotain uutta ja vanhaa yhtä aikaa, sukupolvet keskenään kentälle kisaamaan. Aloittaa voitaisiin vaikkapa Honkalasta.