Kollektiivimaan perunasatoa vuodelta 2016.
Tuija Helander
Innostuin muutama vuosi sitten herkkutateista puolison paistettua kävelylenkiltä löytyneen herkkutatin pannulla. Tattipaistos oli viedä kielen mennessään!
Istuskelimme seuraavana kesänä pihakeinussa ja muistelin tattipaistosta sylki poskessa. – Olisipa hienoa, jos meillä olisi oma tattifarmi, haaveilin.
Ja kuinka ollakaan, saman kesän lopulla sembramäntyjemme alle alkoi ilmestyä toinen toistaan pulleampia tatteja. Kulinarismi kukki keittiössämme harva se ilta. Voissa paistettu, pilkottu herkkutatti höystettynä ripauksella suolaa ja valkopippuria, ja päälle loraus kermaa. Paistoksen alle vehnäpaahtoleipä ja kyytipojaksi lasi punaviiniä, aahh! Sen parempaa herkkua en tiedä! (Ainakaan itse tehtyä.)
Herkkua omalta pihalta, suoraan pannulle.
Tuija Helander
Toinen, mistä olen haaveillut monta vuotta, on oma perunamaa. Vakojen määrä ja paikka pihalla on jo suunniteltu. Pihavajasta löytyy entisen omistajien jäljiltä ruostunut aura, perunakuokkia ja muutama pärekori. Kaikki puitteet ovat siis olemassa.
Aiemmin saimme oman maan ”peruni” kummisetäni isosta kollektiivimaasta, jota hoidimme porukalla sukulaisten kesken. Kyllä maistui pitkulainen, sileä Nicola hyvälle verrattuna kaupan muovipusseista saataviin apulantaperunoihin! Oma perunamaa vain odottaa edelleen perustajaansa.
Tänä kesänä sattui sitten toinen luonnonihme. Tai siksi sitä ensin luulin. Viedessäni haravointijätteitä peltivajan takana olevaan lehtikompostiin katsoin ihmeissäni kasasta nousevia varsia: ihan kuin perunanvarsia! Nyppäsin yhden irti ja perunoitahan sieltä irtosi. Ihmettelin miehelle, että noinko vain kovalla toivomisella perunakin lähti kasvamaan, johon mies totesi, että seuraavaksi aletaankin sitten toivoa rahapuuta.
Perunoille löytyi jälkeenpäin selitys: muistin heittäneeni kellarissa olleet ituperunat keväällä vajan taakse. Mutta että noin helppoako se on, ehkä se pottumaa pitäisi sittenkin kyntää?
Toisaalta, kun seuraan veljeni jokakesäistä perunaprojektia: harsottamista, rikkaruohojen nyppimistä, kastelua, mullittamista, ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan, se ei ehkä ole meidän juttumme. Mieskään ei ole mikään perunanpurija kuten minä, enkä minäkään niitä kahta enempää päivässä syö.
Toistaiseksi olemme käyneet joka syksy Pälkäneellä hakemassa Tampereen anopille perunoita, ja siinä samassa tuoneet niitä myös omaan kellariin. Tulevan talven varallekin haettiin juuri eilen pari säkillistä pälkäneläisiä.
Tänä syksynä on luumuja piisannut niin omassa kuin naapurinkin puussa.
Tuija Helander
Luumuja ja viinimarjoja meillä on omasta takaa. Vielä kun keksisi mitä tehdä varsinkin luumuille. Tänä vuonna niitä tuli niin paljon, että oltuamme vajaan viikon reissussa sain poimia niitä viisi ämpärillistä kompostiin. Luumu on niin pikainen sesonkiruoka, että se on syötävä tai säilöttävä puolessa päivässä. Kun niitä itse tulee syötyä korkeintaan viisi–kuusi päivässä, suuri osa menee hukkaan. Etenkin kun kaikilla muillakin tuntuu olevan samaan aikaan kaikki paikat täynnä luumuja.
Kummasti sitä tuntee itsensä niin tyytyväiseksi joka kerta, kun saa mehumaijallisen oman pihan satoa pulloihin tai pakastimen täyteen mansikoita, mustikoita ja puolukoita - mieluiten itse poimittuja. Ja tietysti herkkutatteja!
Homo sapiens -keräilijäversion geeniperimä nostaa päätään. Aina välillä.
Mehumaija on jokaisen kätevän emännän vakiovaruste.
Tuija Helander