Hyppynarujen sijaan nykynuoriso pyörittää käsissään älypuhelimia. Tässä tyttöjä hyppimässä narua kadulla joskus 1950-60-luvulla, jolloin kännyköistä ei ollut tietoakaan ja televisiokin oli vielä kodeissa harvinaisuus.
Teuvo Kanerva / Historian kuvakokoelma / Museovirasto
Syitä on etsitty ja löydettykin, mutta korjaavat toimenpiteet eivät ainakaan vielä näytä vaikuttaneen, josko niitä on oikeasti tehtykään. Olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, jossa fyysinen liike on tyrehtynyt koneiden ja ruutujen ääressä istumiseen niin lapsilla kuin aikuisillakin. Millä saada kansa liikkeelle?
Ratkaisuja liikkumattomuuteen on etsitty useimmin koululiikunnasta, mutta niin kauan kun liikuntatunteja on vain yksi viikossa, ei ongelma sillä ratkea. Hyvin toteutettu välituntiliikunta sen sijaan lisäisi lasten päivittäistä liikunta-annosta merkittävästi. Viisituntisen koulupäivän välitunneista kertyisi neljä 15 minuutin jaksoa, päivässä tunnin verran. Tällä pötkittäisiin jo pitkälle. Toinen keino olisi se, että koulupäivään lisättäisiin kaikille yksi tunti liikuntaa, joka päivä.
Liikunnan pitäisi olla kuitenkin lasten ehdoilla tapahtuvaa, ja puitteet sellaiset, että ne antavat mahdollisuuden mielikuvituksen käyttöön ja luovuuteen. Englannissa tällaisilla välituntijärjestelyillä on saatu aikaan positiivista kehitystä niin tuntien työrauhassa kuin oppimistuloksissakin.
Toisaalta liikettä tarvitaan myös kotiin, sillä pitkät paikallaanolot ovat myös itsessään terveysriski.
Toisena ratkaisuna lasten liikkumisongelmaan on pidetty urheiluseuratoimintaa. Urheiluseuroissa harrastavatkin yhä nuoremmat. Vanhemmat käyvät kippaamassa 3-6-vuotiaan taaperonsa seuran harjoituksiin ja ajattelevat ehkä näin täyttävänsä lasten liikuntatarpeet. Mutta ei tämä seuroissa harrastettu tunti, pari viikossa kata sitä määrää liikettä, joka terveyden kannalta nuorille olisi välttämätöntä. Reipasta liikuntaa pitäisi olla vähintään yksi tunti joka päivä.
Olisi paljon parempi, jos pienet (alle kouluikäiset) lapset leikkisivät ja liikkuisivat keskenään ja perheiden kanssa mahdollisimman paljon, ja siirtyisivät ohjattuun liikuntaan vasta myöhemmin. Meillä Suomessa lapset sentään voi vielä päästää ulos leikkimään toisin kuin esimerkiksi Amerikassa. Pihalla leikin ohessa tulee sitä paitsi liikuttua paljon enemmän kuin urheilukoulun jonossa vuoroaan odotellen.
Perheen kanssa vietetyt liikuntahetket olisivat tärkeitä myös siksi, että ne parhaiten edistävät liikunnallisen elämäntavan omaksumista myöhemmällä iällä, ja siirtämistä myös edelleen omille lapsille.
Olinkin tyytyväinen kun tänä keväänä Euran Raikun maastojuoksuissa järjestetyillä ”Perhelenkeillä” kävi useampi lapsiperhe. Perhelenkki koski 4-vuotiaita ja nuorempia, 5-6-vuotiaille oli jo oma kilpasarja. Myös EuPa järjesti toukokuun lopulla ”Perhefutispäivän”, jossa vanhemmat touhusivat kentällä yhdessä lasten kanssa erilaisissa leikillisissä liikuntapisteissä.
Ehkä tässä on ratkaisu moneen tämän päivän ongelmaan. Liikunnallinen elämäntapa lähtee perheistä ja arjesta. Kun vanhemmat saavat tukea, ideoita ja innostusta lasten kanssa liikkumiseen, lasten (ja koko perheen) fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi kasvaa ja vahvistuu. Naperosta asti liikkumaan tottunut pysyy helpommin liikkeellä myös myöhemmin.
Toivottavasti perheliikunnasta tulee uusi ja pysyvä muotitrendi!
Euran Raikun maastojuoksujen perhelenkillä maaliin tulossa tässä Edla Heinonen (19) ja Anni Numminen (9).
Tuija Helander