Pärjäämisen perusta 3: Liikunta. Kuvassa Kauttuan koululaisia lähdössä hiihtämään helmikuussa 2011.
Tuija Helander
Pisa-tutkimuksista on kohuttu viime aikoina. Suomen nuoriso on tullut rytinällä alas kärkisijoilta lähes kaikissa aineissa 2000-luvun alun huipun jälkeen. Erityisen huolissaan on oltu lukemisen ja lukutaidon vähenemisestä. Älylaitteet ja elektroniset pelit ovat tuoneet nopeatempoisuuden ja levottomuuden nuorten elämään. Vain harva malttaa enää istahtaa alas lukemaan kirjaa. Opettajat sanovat, että monelle jo sivun mittainen teksti aiheuttaa tuskan voihkaisuja. Peräti 14 prosentilla suomalaisnuorista on riittämätön lukutaito arjessa selviämisen kannalta.
Pärjäämisen perusta 1: Lukeminen. Kuvassa Lasten oma Aapinen vuodelta 1967, joka löytyy oman kirjahyllyn nostalgia-osastolta.
Tuija Helander
Kirja itsessäänkin on kokenut valtavan inflaation. Vielä minun nuoruudessani kirjat olivat luksustavaroita, jotka koristivat vain harvojen hyllyjä. Meillä kotona kirjahyllystä löytyi mm. Combi-tietokirjasarja, Eläinkirjat, Suuri Olympiakirja, Tuntematon sotilas, Päätaloja ja äidin punaselkäinen klassikkosarja Austenista Tolstoihin. Kun kotitalomme irtaimistoineen huutokaupattiin, pelastin tärkeimmät teokset omaan hyllyyni. Nykyäänhän jälkipolvet heittävät surutta kaatopaikan kuormaan vanhempiensa kirja-aarteet. Minua se hirvittää.
Onneksi meillä on kirjastot, joissa kirjat ja lukeminen ovat kaikkien ulottuvilla. Toivottavasti kirjastot myös pysyvät. Niiden asemaa ei pidä missään nimessä heikentää, päinvastoin! Lapset pitäisi totuttaa kirjaston käyttäjiksi jo taaperoina.
Nuorena olin itsekin kirjaston vakioasiakas. Muistan elävästi, kun ekaluokkalaisena sain ylpeydestä uhkuen hakea oman kirjastokorttini. Hain sen tyttötaloilla sijainneesta Kauttuan kirjastosta, jonka hyllystä poimin ensimmäisenä lainanani Adalmiinan helmen.
Aikuisena pystyin jo itsekin ostamaan kirjoja ja omalle lapselle hankin niitä hyllykaupalla. Liityimme Lasten parhaat kirjat –kerhoon ja olimme säännöllisiä asiakkaita myös kirjakaupoissa. Kirjojen lukeminen olikin yksi vanhemmuuden mukavimpia puuhia, ja näytti se olevan mieluisaa myös lapselle.
Nykyään haen kirjani taas kirjastosta, sillä minua surettaa ajatus siitä, että ostamani kirjat päätyisivät joskus jätelavalle. Päänvaivaa aiheuttavat jo hankkimani kirjat: minne tai kelle ne ”testamenttaan”? Myös kaikki lastenkirjat odottavat toiveikkaina perähuoneen komerossa tulevia lukijoitaan.
Entäs sitten se laskeminen eli matematiikka. Tälläkin saralla ollaan tultu alas kovaa vauhtia. En tiedä miten koulussa nykyään opetetaan esimerkiksi prosenttilaskut, mutta Euran yhteiskoulun matikan opettajan Jarkko Lainion opit ovat jääneet hyvin päähän. (Mainitulta opettajalta on jäänyt monta muutakin viisautta mieleen kuten kemian tunnin ohje ”ensin vesi, sitten happo, muuten tulee käteen rakko”.)
Olen huomannut prosenttilaskun olevan nykynuorille vaikeampaa. Ovatko menetelmät vaikeammin tajuttavia, vai onko opetettavaa asiaa niin paljon, ettei asioihin perehdytä tarpeeksi perusteellisesti? Toisaalta tuntuu, että koululaisille opetetaan paljon monimutkaisempiakin juttuja kuin meille boomereille. Osa nuorista osaakin vaikka mitä, mutta toisilta ovat perusteetkin hukassa. Tämä lienee sitä paljon puhuttua polarisoitumista.
Pärjäämisen perusta 2: Laskeminen. Kuvassa joukko-oppia 1970-luvun alusta.
Kuvakaappaus verkosta
Ei ennen vanhaan kaikki ollut järkevää ja hyvää. Mieleeni tulee esimerkiksi joukko-oppi, jossa piirreltiin ympyröitä ja niiden sisään neliöitä ja kolmioita. Niistä tehtiin sitten unioneita (U-merkki) ja leikattiin alkioita (U-merkki alaspäin). Tämä oli muodissa 1970-luvun alkupuolella siirtyessäni kansakoulusta oppi-, sittemmin peruskouluun, ja muotioikuksi se sitten jäikin, onneksi. Mitä lie ollut lahden toiselta puolelta tullutta ”modernia” aatetta, kehitystä kehityksen vuoksi.
Modernia tai ei, presidentti Niinistö on siinä aivan oikeassa, että perusasiat on saatava kuntoon ennen kuin voidaan korkeammalle tähdätä, ja koulutuksen tason takaamiseksi tulevaisuudessa on mukana pidettävä muutkin kuin vain lahjakkaat poikkeusyksilöt.
Lopuksi pääsemme siihen viimeiseen ällään eli liikuntaan, josta olen tälläkin palstalla paasannut enemmän kuin tarpeeksi. Eikä se asia sanoista miksikään tule. Siinä ei auta mikään muu kuin teot: ylös, ulos ja lenkille!