Viivi Lehikoinen
Jesse Väänänen/SUL
Viivi Lehikoinen on kehittynyt huimasti kahden viime vuoden aikana ja juoksi kesäkuun alussa lupaavasti 54.96. Viime tiistain Paavo Nurmi -kisoissa Turussa istuin Petra Stenmanin kanssa katsomossa valmiina todistamaan uuden SE:n syntyä. Petra oli ajallaan 55.01 (1999) edellinen ”manttelinperijäni” ja vetää maajoukkueen 400 metrin aitureitten ryhmää, ja minä toimin hänen apukoutsinaan.
SE ei vieläkään mennyt. Minulta on kysytty jo niin monen vuoden ajan, koska SE viedään ja kuka SEn tekee, että olisin valmis luopumaan siitä mielihyvin.
Suu messingillä ensimmäisestä SE:stä ja 59 sekunnin alituksesta Varbergissa 1980. Yvonne Hannukselle 800 metrin SE.
Tuija Helanderin kotialbumi/SUL-sanomat
Ensimmäinen SE:ni 58.45 syntyi Ruotsin Varbergissa naisten pohjoismaisessa ottelussa 1980. Ennätys tuntui erityisen hyvältä, sillä alitin ensimmäistä kertaa 59 sekuntia. Ennätys parani vielä syyskuussa Suomi-Ruotsi -maaottelussa Helsingin Olympiastadionilla lukemiin 57.84. Mikään ei tunnu maukkaammalta kuin korkata uusi sekuntiluku!
Sitten lähdin Ameriikan ihmemaahan yliopistoon urheilustipendillä. Tulin takaisin kuusi kiloa painavampana ja kolme sekuntia hitaampana jalkavaivaisena. Muutama vuosi meni vaivoja parannellessa ja rasvakerrosta tiristellessä, kunnes juoksu alkoi taas kulkea. Taustalla oli myös uusi valmentaja, Ari Salin, joka piti silloin hallussaan miesten 400 metrin aitojen SE:tä vuodelta 1972.
SE parani heti kesän 1984 ensimmäisessä kisassa Espoon Otaniemessä lukemiin 57.80. Seuraava parannus tuli Kalevan kisoissa Kajaanissa. Aika 57.22 toi myös lipun olympialaisiin Los Angelesiin. Colisseumin upealla stadionilla 95 000 katsojan edessä innostuin jälleen uudelle sekuntiluvulle: 56.59 välierässä ja 56.55 finaalissa. Se taisi olla kuudes SE:ni. (Huomattakoon, että 400 metrin aitajuoksu oli naisten olympialajina nyt vasta ensimmäistä kertaa. Tienraivaajana minun on ollut helppo parannella ennätyksiä.)
Haaveilemaani olympiamitalia en saanut. Finaalipaikkaan ja paperidiplomiin on ollut tyytyminen.
Tuija Helander
Harjoitusmotivaatio olympiaonnistumisen jälkeen oli korkealla ja seuraavana kesänä ennätystahti jatkui. Kesän alussa Raumalla syntyi tulos 56.30. Olympiafinaalin ansiosta pääsin mukaan kansainväliseen GP-kiertueeseen (nyk. Timanttiliiga). Kiersin Keski-Euroopan kisoja, asuin samoissa hotelleissa kansainvälisten huippujen kanssa ja sain paljon kisarutiinia ja itseluottamusta, ja välillä taskurahaakin.
Juhannuksena 1985 Prahan GP:ssä alittui 56 sekuntia: SE kirjattiin nyt 55.85. Kisa oli itse asiassa GP-kiertueeni ensimmäinen, ja matkaan liittyi myös hiukan jännitystä. Olin yksin reissussa, eikä lentokentällä ollut ketään vastassa, vaikka niin oli sanottu. Siihen aikaan Tsekkoslovakiassa ei juuri englantia puhuttu, ei edes lentokentällä. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mihin pitäisi lähteä. Takaisin Suomeenkaan en olisi päässyt, sillä minulla oli vain menolippu. Itäblokin maat olivat tuolloin kylmän sodan aikaan muutenkin vähän pelottavia, joten minulla oli varsin orpo olo, kun pyörin kentällä ja mietin mitä tehdä. Onneksi oppaani Stanislav sitten lopulta saapui.
SE parani vielä elokuussa Eurooppa Cupin finaalissa Budapestissä lukemiin 55.21. Silmissä kiilui jo 54-sekuntinen.
55 sekunnin alitus on yksi mieleenpainuvimpia onnistumisen tunteita urheilu-urallani. Alitin sen Lahden Eliittikisoissa 1987: 54.98. Vasta nyt minusta tuntui, että voin kutsua itseäni huippuaituriksi. Rooman MM-kisarupeamassa ajasta tippui vielä muutama kymmenys, ensin 54.76 välierässä ja sitten 54.62 finaalissa.
Rooman MM-kisoissa 1987 mitali jäi parin metrin päähän, SE lukema 54.62 riitti viidenteen sijaan.
Mark Shearman
Takana on 42 vuotta ja 11 SE-parannusta. Nyt on Viivin vuoro. On vain ajan kysymys, koska SE:n perään kirjataan uusi nimi ja minä pääsen eläkkeelle.
– Ai että harmittaako ennätyksen menetys? Ei harmita. Eläydyn Viivin juoksuihin kuin olisin itse radalla ja hurraan muiden mukana. Pieni haikeus voi kuitenkin hiipiä pintaan, kun SE sitten on viety. Haikeus siitä, että ajan kulku on armoton. Olen vanha. Hieno vaihe elämässä on lopullisesti takana. Tämä on ollut karu totuus jo kauan, mutta nimen pyyhkiminen listalta jotenkin konkretisoi sen.