Kun suositus etäopetukseen siirtymisestä maaliskuun puolivälin tietämillä tuli, en enää ehtinyt perua omaa seuraavan aamun luentoani, jonka pidin kirjallisuudenopiskelijoille 2000-luvun Kalevala-muunnelmista suomalaisen kirjallisuuden ilmiönä. Sen sijaan toinen kurssini, jota opetin, muuntui viikonlopun aikana puolesta välistä etämuotoon loppukevääksi, kuten kaikki muukin toiminta oppialallani.
Kun jäin äitiysloman perään tutkimusvapaalle toimittajan työstäni, kuvittelin pääseväni sisälle tutkimusyhteisöön kahvihuonetasollakin enkä vain silloin tällöin seminaareissa. Se pääsi vain alkuun, kun sen sijaan kaikki muut pääsivät osaksi minun, tavanomaisesti sivutoimisen tutkijan, etäelämääni. Allekirjoitan silloin tällöin viime kuukausina kuullun arvelun, että korona-ajan käyttöön pakottamat etätyökalut ja etätekemisen kehittyminen jättänevät nykyajan työelämään positiivisen jäljen.
Tänä aikana olen oppinut paljon yhteisöllisyyden muodoista ja merkityksestä. Olen alkanut ymmärtää omaa asiantuntijaidentiteettiäni tutkijana nimenomaan suhteessa kollegoihin. Yksinäinen puurtaja kohtaa helposti turhaakin epävarmuutta omasta osaamisesta, mutta muiden saman alan asiantuntijoiden kanssa keskusteleminen ja inhimillisyyden asettuminen asioiden rinnalle laittaa asiat mittasuhteisiin. Nyt, päästyäni kokeilemaan päätoimista tutkijan elämää vuoden, tiedän, että tutkimuskin on vain ammatti muiden joukossa, vaikkakin ihan hieno sellainen.
Sitten palasin takaisin ammatilliseen kotiini, tänne Alasatakuntaan toimittajaksi. Oli ilo huomata, että kaksi vuotta sitten jättämäni paikka oli – ei tyhjä eikä enää selvärajainen – mutta yhä täytettävissä, minua odottamassa. Paikalliselämän mielenkiintoiset ilmiöt ovat ottaneet nyt ajatuksissani vallan. Kalevala kummittelee taas vapaa-aikani riemuna, ainakin kunnes väitöskirjani jonain päivänä valmistuu ja luultavasti pidempäänkin.