Aikaan oli juuri saatu kaksi hahmoa: maalta kaupunkiin muuttanut torikauppiasnainen, jonka mies tekee kotona katuharjoja ja tyylikäs, kaupunkilainen tupakoiva nainen. Sitten syntyi kolmas hahmo:
– Tämä olisi rakennusmies. Tupakoi hänkin. Tuore suhde, eli melko perheetön, 19-vuotias.
– Ja tämä tupakoiva nainen voisi vähän vilkuilla sitä rakennusmiestä.
– Torikauppiaan mies on sotainvalidi. Siksi se tekee katuharjoja kotona.
– Joo! 60-luku muuttui 2000-luvuksi aikamoisten sattumusten kautta, ja tästä me saadaan tarina, mistä 60-luvulle tultiin.
Viimeinen kommentti oli työpajan vetäjän, historiallisten romaanien tekijänä tunnetun kirjailija Paula Havasteen. Työpajassa olivat oppilaina mukana Satu Mattila-Laine, Päivi Setälä, Jussi Valonen ja Tapio Järvinen.
Ryhmän yhteisen luovan hetken todistaminen tuo väkisinkin mieleen lasten leikit. Kukapa ei muistaisi omastakin lapsuudestaan leikkifraaseja. Minä ainakin muistan ne parhaat leikit naapurin Sallan kanssa Vapaa Valinnasta ostetut koirafiguurit käsissä: ”Tämän koiran nimi olis Jenna. Tämä olis Laikku. Sit ne menis tohon kalliolle (lue: kerrossängyn yläpedille) katsomaan kuuta (lue: lastenhuoneen kattolamppua). Sit ne rakastuis.” Ja leikki voi alkaa. Muistanpa kuulleeni samankaltaista ideointia myös nykyajan lapsilla.
Useinhan sanotaankin, että lapsen leikissä mielikuvitus ja luovuus on puhtaimmillaan. Se ei silti tarkoita, etteikö aikuinenkin voisi niitä käyttää. Kirjoittamisen työpajassa opiskeltiin tavallaan leikkimään uudelleen: leikin strategiat oli valjastettu taiteentekemisen työkaluksi. Pelkästään sen seuraamisesta tuli hyvä mieli.
Kuten lapsi nauttii leikistä, myös taiteellinen kirjoittaminen on parhaimmillaan silloin, kun prosessi on kirjoittajalleen ilo.