Keskustelu ja tutkiminen jatkuu jatkumistaan, sillä ihmisillä on loppumaton tarve verrata itseään eläimiin. Useimmiten vertailu ei ole kovin hedelmällistä, sillä kissat ja koirat ovat keskenään niin erilaisia ja varsinkin erilaisia kuin ihmiset.
Välillä tutkimustuloksia julkaistessa on noussut esiin myös se näkökulma, mitä tietynlaisten älykkyydeksi katsottujen ominaisuuksien arvostaminen kertoo ihmisistä itsestään. Nämä uutiset ovat ainakin minun mielestäni juupaseipästelyä kiinnostavampia.
Arvostatko yhteisön asettamista omien tarpeiden edelle, kurinalaisuutta, miellyttävyyttä ja uhrautuvaisuutta? Vai kenties itsenäistä selviytymistä, kovuutta kivun edessä, rohkeutta ilmaista eriävä mielipide ja kaikkien kivien kääntämistä tavoitteiden saavuttamiseksi?
Oikeasti näillä ominaisuuksilla ei ole mitään tekemistä kissojen ja koirien kanssa, vaan silti koiran luontaisesta laumavietistä lähtevät eläimelliset reaktiot tulkitaan usein ensinmainituiksi inhimillisiksi piirteiksi.
No kyllä, olen itse aina ollut kissaihminen. Kun lapsena piti perustella, miksi, vastasin varmaankin, että kissat ovat koiria kauniimpia, eivätkä kädet ala haista, kun niitä silittää. Pohjimmiltaan syynä luultavasti on pikemminkin ollut, että vaikka olen aina arvostanut koiramaista lämmintä yhteisöllisyyttä, kissan herättämiin mielikuviin yksilönrohkeudesta on ollut helpompi samastua ja sellaisia ihmisyksilöitä ihailla. Niin epäreilua kuin se kissoja kohtaan onkin – niilläkään kun ei oikeasti ole noiden ominaisuuksien kanssa mitään tekemistä.
Syyllistyn silti itsekin jatkuvasti kolmen rakkaan kissani inhimillistämiseen. Erityisesti se tieteellinen totuus, ettei kissan ajattelu olisi riittävän monimutkaista kostotoimenpiteiden toteuttamiseen, tuntuu joka kerta yhtä uskomattomalta, kun kissa tekee jotakin ikävää juuri sillä hetkellä, kun ruoka on riittävästi myöhässä...