Esimerkiksi halonhakkuu on nimittäin hyvää, tehokasta ja mukavaa liikuntaa. Tästä ilosta saan itse kahdella tulisijalla varustetun omakotitalon asukkaana nautiskella, sillä osa ympärillä kasvaneista puista on niin paksuja, etteivät ne mahdu klapikoneeseen.
Sellainen puolikin metriä halkaisijaltaan oleva pölkky muuten halkeaa – ihan minun pienillä naisen voimillani. Ensimmäiset kirveeniskut saattavat herättää epätoivoa: eihän tässä tapahdu yhtään mitään. Mutta kun riittävän monta kertaa osuu sopivasti puun keskilinjaa pitkin, lopulta puu sanoo ”kräk”, ja silloin tietää, että seuraavalla iskulla se halkeaa kauniisti kahtia.
Sen lisäksi, että yllättyy iloisesti ensin liian massiiviselta näyttäneen puun haljetessa, toinen yllätys on se, ettei sitä voimaa itse asiassa tarvita kovin paljon. Halkaisukirves on hienosti suunniteltu kapistus, joka hoitaa tehtävänsä sopivassa puussa pelkällä pudotuksella, eli lyöntivoima ei ole pääasia. Jos lyöntiin tarvitsee voimaa, sitä voi hakea jaloista joustamalla. Halonhakkuu ei turhaan ole kuuluisaa siitä, että se vaikuttaa koko kehoon. Hiki tulee huomaamatta.
Sitten vielä kielentarkastus – halko on yleensä noin metrin mittainen halkaistu puu, pilke tai kotoisammin klapi on lyhyempi. Kuitenkin klapien valmistamista kirveellä halkaisten kutsutaan nykyään arkikielessä yleensä halonhakkuuksi. Halonhakkuun SM-kisojenkin suorituksena syntyy sääntöjen mukaan klapeja eikä halkoja.
Pääasia kuitenkin on, että tämän polttopuun valmistus voi olla hauskaa hyötyliikuntaa, jolla on useimmiten myös paineita purkava ja rentouttava vaikutus. Enkä ihmettelisi, vaikka joku oikeastikin maksaisikin opastetusta halonhakkuusta, jos sellaista esimerkiksi lomakeskuksessa tai maatilamatkailukohteessa vierailijoille tarjoittaisiin.