Hautasin hiljattain 17,5-vuotiaan kissani. Olin itse 17-vuotias, kun tämä kissa luokseni muutti. Sellaisessa tilanteessa hautaa paljon enemmänkin kuin kissan. Läsnä on enemmän kuin suru vanhan lemmikin kuolemasta – kissan vuosissa kunnioitettavankin pitkän elämän eläneen lemmikin, jonka luonnollinen aika jo oli. Mukana on väistämättä myös sen hyväksymistä, että omasta elämästäni tietty aikakausi kaikkine tunteineen ja tapahtumineen on nyt peruuttamattomasti menneisyyttä. Kuolema konkretisoi yllättäen tämän arkipäiväisen tosiasian. Sama lopullisuus on läsnä usein vielä voimakkaampana silloin, kun haudattavana on läheinen ihminen.
Kolme kertaa olen haudannut kissan. Joka kerta olen kaivanut haudan itse. Ensimmäisen kissani kanssa olin asunut ensimmäisen lukiovuoden yksin vieraassa kaupungissa, mutta yhteisen vuoden päätteeksi sairaus sitten yllättäen vei. Toisen kanssa sain viettää 16 vuotta, ja kolmas jaksoi vielä vuodeksi jäädä. Olen ehtinyt elämäni aikana olla myös useissa hautajaisissa, eri asteisesti läheisten ihmisten. Sen jälkeen, kun hautasin ensimmäisen oman kissani, olen kaivannut haudankaivuuta jokaisissa hautajaisissa itseni tai muiden vuoksi.
Haudan kaivaminen, vaikkei kissaa isommalle, on fyysinen rupeama. Hitaasti etenevä työ antaa aikaa olla vaikean asian äärellä, ja työn hidas konkretia auttaa ymmärtämään kuoleman lopullisuutta siedettävämmissä erissä, lapiollinen lapiolliselta. Lapion varteen hukkuvat tarvittaessa myös kuolemaan liittyvät negatiiviset kieltämisen ja turhautumisen tunteet. Se auttaa.
Kuoleman vaikeus piilee pitkälti sen lopullisuudessa. Tämä peruuttamattomuus, varsinkin, kun se tulee yllättäen ja lähelle, on ihmisen vaikea kohdata. Nykyihmisestä kuolema on usein myös ulkoistettu kauas. Ei ole enää tapana läheisten pitää valvojaisia ruumiin äärellä, ei käsitellä ruumista tai lapioida hautaa. Näillä historiasta tutuilla kuoleman kanssa tekemisissä olemisen tavoilla on kuitenkin arvonsa. Ei olisi lainkaan liian makaaberi ajatus, että seurakunta tarjoaisi omaisille mahdollisuuden halutessaan osallistua läheisen haudan kaivamiseen – vaikka haudat kaivetaankin koneellisesti, symbolisesti edes muutaman lapiollisen verran.