Pian olimme noin 30 hirsitaloa vuodessa valmistavan perheyrityksen omistajaperheen mökillä ja kuuntelimme, kun rennosti pukeutunut, lomansa hetkeksi keskeyttänyt, asiantunteva yrittäjä kertoi perinteisestä rakentamisesta ja havainnollisti ympäröivien seinien avulla massiivihirttä, jonka korkeus vaihtelee 25–45 sentin välillä.
Talvella tehtiin tonttikaupat. Tontin olin valinnut jo 13-vuotiaana. Onneksi myöhemmin löytynyt mies tykkäsi. Pohjoisen hirsifirman johtaja tuli itse etelään pystyttämään talomme kehikon. Kaksi ja puoli vuotta rakensimme: Joka arkipäivä työpäivän päälle kello 16–20, viikonloppuisin vähintään kello 12–20, usein enemmän. Öisin rakennusalan ammattikoulun oppimateriaaleja. Me kahdestaan, silloin tällöin joku ystävä tai sukulainen talkooapuna. Vain pakolliset ammattityöt ostimme. Viisi vuotta sitten muutimme.
Tarinassa on kaksi opetusta. Ensimmäinen on säästäminen itse tekemällä. Oman talon rakentaminen voi olla turhauttavaa – eihän minun luultavasti koskaan enää tarvitse eristää iv-putkia. Kestäessään sen on oltava valittu elämäntapa. Menetetty vapaa-aika on maksanut ja maksaa itsensä takaisin sekä säästetyssä rahassa että tulevissa remonteissa – kun itse tarkasti tietää, mitä pintojen takana on.
Toinen on opetus ovat hirsitalon edut. Tarina alkoi oikeastaan jo asuntomessuilta 2010, joiden jälkeen itketti. Jokainen kaunis talo oli näytti mieheni mielestä vanhanaikaiselta suulilta ja hänen mielestään kauniit minusta karmeilta moderneilta hökötyksiltä. Perinteinen ja arvokas hirsitalo oli visuaalinen kompromissi. Silloin eivät painaneet hirsitalon hyvät ominaisuudet, kuten hengittävyys ja tervellisyys tai eristämisen helppous – sama vajaan 25 sentin paksuinen hirsi on ulko- ja sisäseinä. Ymmärsimme myöhemmin, kaupan päälle. Katua ei ole tarvinnut.
Vielä yksi opetus. Pieni paperisen paikallislehden ilmoitus johti isoon kauppaan toisessa päässä Suomea. Paperilehdellä on yhä muutakin merkitystä, kuin että se lukemisen jälkeen sytyttää mukavasti perinteisen talon takan.