Kahden ja puolen vuoden rakentamisen jälkeinen rahapula muuttui nopeasti suhteelliseksi, kun syksyllä näin ensimmäisen kuvan kolmeviikkoisesta Sintusta. Veronpalautukset piti käyttää johonkin ihan muuhun, mutta ne muuttuivatkin kissan omistuskirjaksi.
Nyt oli oikea aika ottaa uusi kissa. Vanhat kissarouvamme Kita ja Usva juhlivat keväällä pyöreitä, kymppisynttäreitä kumpikin. Vanhuudenvaivat eivät vielä kiusaa, elämä maistuu, uuteen kotiinkin ne olivat jo ehtineet tottua ja isompaan asuntoonhan mahtuu. Hetki oli siis sopiva järkyttää vanhojen rouvien arkitodellisuutta tuomalla pikkuneiti taloon.
Ensimmäisenä iltana vanhat rouvat saivat kalkkunaherkkua aidatulle takapihalleen sillä aikaa, kun pikkuneiti tutustui taloon. Jännitimme, täytyykö kissat eristää eri puolille taloa, vai sujuuko tutustuminen. Usvan ja Sintun ensikohtaaminen meni hyvin – ne sähisivät toisilleen kerran, ja sen jälkeen Sinttu tiesi, että Usvan kanssa menee hyvin, kun pitää etäisyyttä ja uskoo, mitä se sanoo. Kita taas heittäytyi pariksi vuorokaudeksi kiukuttelevaksi, murisevaksi ja sähiseväksi mustasukkaisuuden perikuvaksi.
Pieni sininen joululahjani ei siitä hätkähtänyt. Se jaksoi tulla sohvan alle ajetuksi jonkin aikaa, mutta ymmärsi pian, että Kitan uhkaukset ovat katteettomia. Nyt nuo norjalaiset – Kita on myös metsäkissa – kulkevat peräkkäin, mahtuvat samaan syliin ja nukkuvatkin lähekkäin.
Sukutauluista kävi ilmi, että ne ovat sukuakin, ja Sintun ihailu isoisoisotäti Kitaa kohtaan on selkeästi suuri. Mikä parasta, pientä ei tarvitse niin kovasti itse kouluttaa talomme kissojen käyttäytymissääntöjen suhteen, sillä se katsoo vanhoista rouvista mallia.
Onnistunut joululahjaostos, vaikka sen itse itselleni ostin. Vaan niinhän sen oli syytä mennä: kissa on perheenjäsen, ja se pitääkin hankkia harkiten eikä saada yllätyksenä paketista.