Vietin koko kesän tutun fantasiasarjan parissa. Keväällä ilmestyneen uuden osan kunniaksi päätin kerrata 11 muutakin kirjaa. Niistä ensimmäiset olen lukenut ensi kertaa 14-vuotiaana, jolloin kirjoitin niistä arvostelunkin. Sen löysin tiedostojen syövereistä, ja tein tutkimusmatkan lukijana kehittymiseeni. Aika monesta kohdasta saa jo olla eri mieltäkin entisen itsensä kanssa.
”Niin kirjailija kuin suomentajakin ovat saaneet aikaan hienoa ja rikasta tekstiä.” Ei! Suomennoshan vilisee kielioppivirheitä. Nykyään englanninkielinen alkuteos tuntuu selvästi paremmalta. Nuorena lukijana en vielä erottanut tekstin tasoja: ratkaisevaa oli eläytymisen aste, jonka syntymiseen ei tarvita täydellistä tekstiä, mikäli se on sen verran hyvää, etteivät muodolliset epäkohdat häiritse lukemista.
”Päähenkilön luonnetta oli paikoin vaikea ymmärtää.” Täytyy sanoa, että vuoden 2017 luennassa juuri päähenkilön luonne oli mitä samastuttavin seikka teoksessa. Minua miellyttää hieman traaginen minäkertoja, joka tuomitsee omat virheensä paljon ympäristöä rankemmin. Nimitin itseäni reteästi pessimistiksi jo kasiluokkalaisena, joten tänään olen hieman yllättynyt, etten silloin ole ymmärtänytkään täysin päähenkilöä.
Olen varma, etten palannut tähän fantasiasarjaan viimeistä kertaa. Jokin sen maailmassa on kehittyvästä näkemyksestä huolimatta miellyttänyt minua läpi vuosien. Hyvän ja pahan taistelu ei ole siinä mustavalkoista, vaan hyvilläkin ihmisillä on pimeä puolensa. Kuitenkin juuri tämän kirjailijan erityinen piirre on pyörittää tarinansa läpi mitä synkimpien vaiheiden kuitenkin onnelliseen loppuun. Kun tekijän tyylin tuntee, uskaltaa heittäytyä mukaan kärsimykseenkin, kun tietää sen vielä päättyvän.
Kyse on muuten Robin Hobbin tuotannosta. Ensimmäinen trilogia on nimeltään Näkijän taru, ja sen ensimmäinen osa Salamurhaajan oppipoika. Suosittelen, ja allekirjoitan edelleen lauseen: ”Tarina vetää mukaansa trilogian yhteensä 2 190 sivusta huolimatta hyvin voimakkaasti.”