Nuorten suhtautumisessa erityisesti mielenterveyspalveluihin on tapahtunut tervetullut muutos sitten minun nuoruuteni päivien. Käyn silloin tällöin juttukeikalla kouluilla tai muuten nuorten parissa, ja olen viime vuosina kuullut yhä useammin sekä nuorilta itseltään että heidän kanssaan työskenteleviltä, kuinka koulupsykologit ja kuraattorit ovat nykyään yhtä normaali osa arkea kuin vaikkapa opinto-ohjaajat.
Erityisesti nuorten maailma on muuttunut yhä enemmän erilaiseen esillä oloon perustuvaksi. Juuri tässä yhtenä päivänä työkaverin kanssa kauhistelimme, että tätä menoa työpaikan saamiseksikin vaaditaan tulevaisuudessa CV kai Tiktok-videona. Ennen vanhaan näkyvillä oltiin silloin, kun ihmisiä oli ympärillä ja yksin kotona oli yksin kotona. Nykyihminen ylläpitää digitaalista läsnäoloa sosiaalisen median kanavissa lähes ympäri vuorokauden.
En tiedä, onko sosiaali- ja mielenterveyspalvelujen kynnyksen madaltuminen seurausta someaikakaudesta, mutta joka tapauksessa on hyvä, että niin on käynyt samaan aikaan, koska jatkuva esillä oleminen ja virtuaalinen läsnä ja arvioinnin kohteena oleminen tekee nykynuorison elämästä henkisesti raskaampaa kuin ennen someaikakautta nuoruuttaan viettäneiden.
On musiikkia korvilleni kuulla nuorten olevan kiinnostuneita mielenterveyspalvelujen saatavuudesta tai jutustelevan arkisesti terapiasta. Jokainen hippukin, jonka avulla kuka tahansa ymmärtää itseään vielä vähän paremmin, on kultaa tässä ulkopuolisten katseiden täyttämässä maailmassa, jossa on vaikea välttyä asettamasta itseään esille.