Pyykkikoneen merkki oli Ahma, ja se sylki sisuksistaan puhtaan pyykin mukana ruuveja. Muistan mainiosti, miten ne kolisivat tippuessaan laattoja vasten, kuten senkin, miten Ahmalla oli tapana lingotessaan hyppiä innokkaasti ympäri pesuhuonetta. Vähän pelkäsinkin sitä, sen verran villistä ja painavasta elektronisesta lemmikistä oli kyse.
Rakastuin Keski-Suomeen ja Jyväskylään: satakuntalaisittain epäilyttävänkin avoimiin ihmisiin, nuoreen ja akateemiseen kaupunkikulttuuriin, mäkiin, järviin ja Aallon punatiilisiin kampusrakennuksiin, vaikka ne ison osan opiskeluajastani olivatkin sisäilmaremonteissa. Ajattelin, ettei olisi hassumpi vaihtoehto jäädä ja juurtua – täälläkin on kaikki hyvin.
Vaan en jäänyt, ja reilut kahdeksan vuotta myöhemmin astuin jälleen uudenlaisen kynnyksen yli, nyt oman kodin Eurassa. Meille kävi, kuten väestö- ja aluetutkija Timo Aro totesi viime viikolla Alasatakunnassa: "Ihmiset palaavat mielellään takaisin lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, jos samalla kertaa monet asiat loksahtavat paikalleen."
Mies tuli ensin, eikä Satakuntaan vetänyt allekirjoittanut, vaan ensimmäinen vakituinen opettajanvirka. Hän ei myöskään palannut, vaan on omaa peruaan sieltä, missä mettäkin taipuu "mehtä" eikä kakkoa syö yksikään järki-ihminen. Itse seurasin vuotta myöhemmin perässä, paluumuuttajana, mutta myös sekä miehen että työn kutsumana.
Töitä, vapaa-ajan elämyksiä, lähipalveluja ja verkostoja. Myönteisiä muistikuvia. Siinä Aron mukaan ovat vetovoiman avaimet. Meille Pyhäjärviseudulla oli tarjota noita kaikkia, ja omaa kotiakin etsimme laajasti sen eri taajamista. Onnellinen ja kiitollinen arki on tänne syttynyt uudelleen pienistä: takapihan lenkkipolusta, mahtavista harrastusporukoista, turvaverkoista, ulkokuntosaleista, Eenokin portaista, yleisistä rantasaunoista, mielekkäästä työstä ja täällä ja muualla asuvista ystävistä.
Viimeksi mainituille sanon aina: tulkaa tekin.