Hyi.
Viime päivinä mediassa on puhuttu vihapuheen, vihaisen puheen, törkypuheen ja kritiikin eroista. Jos keskustelu ei ole napannut silmään, niin suppea kertaus: vihapuhe tarkoittaa loukkaavaa ilmaisua, joka rajoittaa kohteensa oikeutta olla ja tulla kuulluksi sellaisena kuin on, ja on enimmäkseen valheellista. Tärkeää infoa aiheesta löytyy eivihapuheelle.fi-sivustolta.
Törkypuhe taas, surullista kyllä, soittanee vielä USA:n presidentinvaalin jälkeen kelloja tuoreessa muistissa. Trumpin törkypuheet, siis alatyyliset kommentit yleensä naisista, kiteytyivät omaksi ilmiökseen asti, mutta eivät lopulta estäneet miestä pyrkimyksissään. Sääli sinällään.
Entä sitten vihainen puhe? Ylen artikkelissa (11.1.) vihainen puhe ja vihapuhe erotellaan huolella ja muistutetaan, että ihmisellä on oikeus olla vihainen ja avata suunsa epäkohtien edessä. Tuudittautua siihen ei silti kannata, ja vanha ohje siitä, että ennen vihaisena suunsa tai läppärin kannen avaamista kannattaa juosta kymppi tai leipoa pullaa, on edelleen validi.
Kritiikistä sanottakoon vielä, että hyvin perusteltuna se on monen yhteiskunnallisen keskustelun peruskivi. Kriittisesti tulisi suhtautua kaikkeen, ihan kaikkeen, millä kuvaamme tästä maailmankaikkeudesta ja sen ulkopuolisestakin pyritään vaikuttamaan.
Mutta entäs sitten saamani Hyi, Kotuksen mukaan vastenmielisyyttä tai inhoa ilmaiseva huudahdus? On vaikea uskoa, että omalla nimellään ja kasvoillaan kommentoinut kaveri olisi ollut minulle vihainen jonkin epäkohdan vuoksi. Asialliseksi, kehitystä edistäväksi kritiikiksi Hyi:stä ei myöskään ollut. Törkypuheeksi, ehkä, mutta ei oikeastaan. Vihapuheeksikaan ei, niin vakavasta, syrjivästä tai ominaisuuteen kohdistuvasta ilmaisusta ei ollut kyse.
Mitä jää?
Ainakin huoli. Ei itsestäni, kivojen kommenttien keskellä Hyi lähinnä nauratti. Mutta lapsista, nuorista, joille somen todellisuus on todellisempaa kuin minulle, heistä on huoli netin törkysuiden keskellä. Poliisin kampanjaa lainaten, #kivapuhe.