Mitään ihmeempää ei repuista löytynyt. Oletin myyjän arkisesti kiittävän tai pahoittelevan vaivasta, samaan tapaan, kuin joskus vastaavassa tilanteessa minuakin – aikuista – on pahoiteltu. Liki kaikilla kassoilla on nykyään lappuset siitä, että kassi pitää avata ainakin pyydettäessä, ja lisäksi monissa kaupoissa itsepalvelukassat hälyttävät myyjiä satunnaistarkastuksille. Kun minuakin ystävällisesti (tyhjän repun) tarkistuksen jälkeen puhuteltiin, lähdin kaupasta ihan tyytyväisenä sädekehä kirkkaana pääni päällä loistaen.
Poikia myyjä ei kuitenkaan pahoitellut tai kiittänyt, vaan käski tiukkasanaisesti jättämään reput ensi kerralla kaupan niille tarkoitettuun lokerikkoon. Lapset lompsivat tiehensä muiden katseet selässään, ja minua jäi surettamaan.
Kauppareissua useammin pahastun kuitenkin lasten – varsinkin poikien – kohtelusta somessa. En tahdo ymmärtää, mikä tarve aikuisilla on nostaa yksittäisten lasten tekemisiä, omena- tai karkkivarkauksia, rekka-
spottaamisia, mitä ikinä, yleisesti lynkattaviksi Facebookin julkisiin ja aktiivisiin kyläryhmiin. Ja nyt heti korostan: lasten asiattomaan saati vaaralliseen toimintaan on tietenkin äärimmäisen tärkeä aikuisten puuttua. Mennä väliin, kysyä vanhempien yhteystietoja, soittaa tai marssia kotiovelle. Ja jos kyse on laajemmasta ilmiöstä, nostaa silloin asia esiin asia, ei yksittäinen lapsi, edellä.
Enemmän kuin aikuinen, lapsi tarvitsee minäkuvansa rakennusaineiksi kokemuksia siitä, että hän kelpaa. Julkisesti joko paikan päällä tai somessa nolaamalla ja syyllistämällä ei lasta enää 2020-luvulla kuuluisi kasvattaa, ei, vaikka tarkoitusperä olisi sinällään hyvä.
Ainakin itse ottaisin äitinä mieluummin vastaan ihan vanhanaikaisen puhelinsoiton, kuin lukisin lapseni kolttosista besserwisseröivältä kommenttipalstalta.