Edellisiin meritähtiin ja vedenneitoihin taisi riittää, kun ui kelvollisesti ja opettajilta salaa käsipohjaa.
Ei sillä, että olisin lähtenyt kouluun mielessäni haastaa Kaisa Salia ja kumppaneita Havaijin Ironman-mittelöissä. Tai sillä, että heinäkuuhun mennessä pystyisin vetämään Säkylä triathlonin olympiamatkaa tai välttämättä uimaan yhtäjaksoisesti sprinttiin vaadittavia 750 metriä. Itse asiassa juuri nyt ensisijainen tavoitteeni on kurssin aikana oppia edes kellumaan, mikä vielä tuntuu – huippuvalmennuksesta huolimatta – surullisen kaukaiselta etapilta. Niin vain lihapullakelluntani vajosi Euran uimahallin monitoimialtaan pohjaan kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka puhkui keuhkot ilmataskuksi täyteen ja keskivartalolihasten lisäksi jännitti jokaista varpaankynttä ja korvannipukkaakin.
En ole kestävyysmatkoilla kotonani, vedessä vielä vähemmän. Jokin siinä, vapaaehtoisesti omalle epämukavuusalueelle menemisessä, vetää kuitenkin puoleensa.
Toisen uudehkon harrastuksen, itsepuolustukseen keskittyvän krav magan, aloitin pari vuotta sitten. Tällä kertaa vastaan pisti fyysisten ominaisuuksien sijaan pää. Ihmistä, joka ei sen erityisemmin ole vihkiytynyt toimimaan kriisi- tai konfliktitilanteissa, ohjaa yllättävissä tapahtumissa aika primitiiviset tekijät, kuten vaikkapa luontainen halu paeta tai hyökätä. Itselläni luontaista, fyysistä taistelijaluonnetta ei kuitenkaan ole, ja olen melko varma, että kriisissä ainut aktivoituva primitiivitoimintoni olisi sekaisin menevä vatsa. Siis selkeästi epämukavuusaluetta tämäkin.
Vaan niin vain hyvässä ohjauksessa ja seurassa kehittyivät vähitellen niin otteet kuin itseluottamuskin. Lyönnit löytävät puhtaammin perille, eikä kesken sparrauksen tee enää mieli käpertyä sikiöasentoon vastaanottamaan kohtalonsa. Itsensä voittamisen adrenaliinit ja endorfiinit tarjoilevat aivoille mitä suloisimman hormonikoktailin, jonka veroista on omiin vahvuuksiinsa keskittyessä paljon vaikeampi saavuttaa.
Silti taidan seuraavan vesisession jälkeen käydä vähän vetämässä leukaa.