Moni tietää ja loput arvaavat, että sanaisten arkkujen avaajana on toiminut oma, nyt jo ”puolikkaan maapallon kokoinen” vatsanseutuni. Lainausmerkit siksi, että ilmaisu on varastettu yhdeltä monista tarinankertojista, mutta sattuu kuvaamaan tällä hetkellä mainiosti myös tätä kumpua.
Kun on raskaana, henkilökohtaisesta tulee aika julkista. Vastapainona moni jakaa oman tarinansa: pienistä ja suurista mahoista, aamupahoinvoinneista ja lakritsinhimoista, kovista potkijoista ja etusista istukoista, keskenmenoista ja uudesta toivosta. Hyvinkin läheisistä ihmisistä oppii yhtäkkiä uutta, vieraiden kanssa löytyy yhteinen sävel. Tässä sitä ollaan, samassa veneessä keikutaan.
Moni, yleensä mies, lähestyy vatsaa huumorilla: ”Ai muka etätöissä oltu, lähitöitä sitä on tehty!”, ”Ohhoh, tuolla on ainakin kaksoset. Eikö, no kolmoset?”, ”Muista Iida palauttaa tuo jalkapallo ottelun jälkeen. Ei muuten, mutta ovat ihan uusia.” Todettakoot, että rakastan näitä! Omat vitsini ovat olleet paljon kuivempia ja kärsineet matkalla pahan inflaation. Näkisitte, miten tuleva isä irvistää vieressäni joka kerta, kun totean grillimakkaran ja jäätelön maistuneen tai kesäkunnon olevan tänä vuonna vähän jäissä. Pitäisi varmaan alkaa heittää miesparalle euro jokaisesta puujalasta, saisi kaveri ostettua vaikka korvatulpat tai äänikirjan.
Aidosti sydäntä lämmittävää on sekin, miten yhtäkkiä ympärillä tiedustellaan, miten olen voinut. Ilman muuta kysymys esitetään toisinaan myös tottumuksesta ja kohteliaisuudesta, eikä kaikkia – pelkästään ymmärrettävistä syistä – välttämättä niin hirveästi huvittaisi tietää turvonneista jalanpohjistani tai leukapielen hormoninäppylöistä. Tässä nyt edes menemättä niihin oikeasti hauskoihin raskausvaivoihin, kuten jatkuvaan paineeseen tiedätte-kyllä-missä ja pelkoon, että joku onneton sielu kertoo hyvän vitsin julkisella paikalla ja samalla aivastuttaa.
Todettakoot silti tässäkin, että hyvin voin! Voikaa tekin, pian taas kuullaan!