Aikanaan empiirisesti polttavaksi todettu nokkospuska sen sijaan raotti jo luomulehtiään koko Nummen, ties koko Euran parhaan kiipeilypihlajan alla. Pian kuulisin, miten ilkikurinen naapurin poika huutelee pikkurivoja jostain latvan ja nokkosviljelmän välistä, sitten nauraa räkättää päälle niin kuin vain pikkupojat osaavat, autuaan tietämättömänä itsekään, mille.
Paitsi että en kuule. Mihin ne Nummen lapset ovat kadonneet, huomaan ajattelevani.
Kaikki tietävät, mitä Anssi Kela kysymykseeni ehdottaisi. Näistä lapsista ei silti ainakaan Facebook-statusten perusteella tullut muurareita tai taksikuskeja, mutta ainakin yksi raumalainen luokanopettaja, tamperelainen tradenomi, vartija, ensihoitaja ja Alasatakunnan kesätoimittaja. He tekevät töitä, opiskelevat, hakevat töitä, mitä nyt aikuiset yleensä.
Sanotaan – tai jos ei niin sanon nyt – että nähdäkseen lähelle pitää mennä kauas. Ottaa vähän etäisyyttä, sekä fyysistä että ajallista, ja kurkata sitten jonain kauniina päivänä olkansa yli ja taakseen. Silloin huomaa pitkästä aikaa tutun pihlajan, mutta myös sen vankentuneen ja häivän verran harmaantuneen rungon. Kuulee kehuvansa naapurin sinisenä leimuavaa lemmikki-niittyä, jossa niitä aikanaan sojotti vain ujo kukkapariskunta. Muutos on pysyvää, mutta juuri nyt se on kaunis.
Nummen lapset katosivat ja leikkikentät ja oikopolut niiden mukana. Nyt lapset ovat muualla: Otsonkierrolla, Lohiluomassa, pian ehkä Kauttuan metsässä sekä Kiperin ja Harolan kulmilla. Niiden viheriöille noussee hiekalla ja huolella pehmustettu Angry birds -puisto, monitoimikenttä tai parkour-rata. Joku onnekas saattaa löytää ikioman pihlajansa, josta kuikuilla ohikulkijoita.
Niitä sinisiä vaaran ja seikkailun verkkoja ei muuten näy enää missään. Aikanaan samanmoinen oli Käräjämäen päiväkodin pihalla.
Mutta sen kohtalon te arvaattekin.