Avaan vähän, mitä tarkoitan. Kutsun nimittäin ystäviäni mitä ikävimmin tavoin tahattomasti, mutta varsin usein. Yleisin suustani livahtava sammakko on tollo. Jokainen euraa sujuvasti puhuva ymmärtää, että kysyvällä intonaatiolla varustettu ilmaus ”Nähdääks tollo” viittaa vain ja ainoastaan näkemisen ehdotettuun ajankohtaan, ei suinkaan ilmauksen vastaanottajan järjelliseen kykenemättömyyteen. Sen sijaan viattomien keskisuomalaisten kanssa lounaismurteiset u:n sisäheitto ja -in-loppuheitto aiheuttavat usein eriasteisia väärinymmärryksiä.
Vaan pahempiakin kurnuttajia on suustani päässyt. Toistaiseksi kauhistuttavin havaitsemani ivasana syntyykin ilmaisusta ”mulle, kun”, jossa mulle vääntyy euralaisittain loppuheitossa muotoon mul ja kun muotoon ku. Tilannetta havainnollistaa vaikkapa murteellisesti ilmaistu lause ”haeks sen mul(k) ku mä en ehdi”, jossa lausuttaessa mul-sana saa loppuunsa ku-sanasta assimiloituneen k:n. Lopputulema jää lukijan hoksottimille.
Myönnettäköön, ettei kukaan liene puheenparrestani oikeasti hernettä nenäänsä imaissut. Oikeastaan päinvastoin. Euran murre kun sattuu olemaan Euran Daltoneitakin parempi suomalaisen keskustelun ikijäänmurtaja, jonka aikaansaamista tilanteista riittää yhteistä ja jaettua naureskeltavaa pitkään.
Annan jälleen esimerkin. Ihmiset lounaisen Suomen ulkopuolella eivät varpusta kurottaessaan korkeuksiin – elleivät sitten samalla tähtäile kiväärillä harmaanpuhuvaa pikkulintuamme. Savolainen poikaystäväni taas ajaa vihellellen ohi, kun neuvon kääntymään suulin jälkeisestä tiehaarasta oikealle. Kuulemma väärin muistettu lintu sekin, suuli nimittäin.
Poikaystävän perheelle suosittelin kerran ”euralaist kakkoo”. Eivät innostuneet.