Sieltä listausteni välistä tipahti kauniisti koristeltu kirjekuori, jonka päällä oli isoilla, hieman sinne tänne kallistuneilla kirjaimilla osoite: KORVA TUNURI Joulupukin paja. Kuopuksen lahjatoivekirje vuodelta 2001.
Selkein sanoin siinä lueteltiin muun muassa: Yksi smurfi levy, pirnsi (lue: prinssi) ken parpi, valokuva alpumi. Loppulauseessa todetaan, että ”kaikea mutakin voit antaminule”. Kirje päättyy jalosti: P.s. Myös äidille lahjoja...
Arkistoihin unohtuneet löydöt palauttivat hetkessä vuosien takaisiin jouluihin, kun lapset olivat pieniä. Postista tipahteli kauppojen lelukatalogeja, jotka selattiin melkein rikki. Kulloistenkin rahatilanteiden mukaan toiveita yritettiin täyttää, mutta aina ei ihan täydellisesti onnistuttu.
Muistan erään joulun, joka aiheutti pienoisen pettymyksen tyttäristä keskimmäiselle. Jouluaattona hän istui lattialla tavaroiden, kiihkeästi revittyjen lahjapaperien ja -narujen sekamelskassa ja totesi silmät hämmästyksestä selällään: ”Tässä ei nyt ollutkaan sitä Mikki Hiiren Kesäkimaraa”...
Aikuiset yrittivät suhtautua tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella ja lohduttaa, että Joulupukki ei ehkä ymmärrä kesästä mitään ja toivottu video saattaa sitten tulla vaikka syntymäpäivälahjaksi.
Toisena jouluna kuopus tunnusteli kiireesti kaikki saamansa paketit avaamatta läpi ja puuskahti sitten: ”Ei tullut nytkään kalapeliä.” Selvisi, että sellainen oli nähty serkuilla, ja oma olisi pitänyt saada. Joulupukki oli petturi.
No, noista ajoista on aikaa ja joulua vietetään tässä vaiheessa elämää aikuisten kesken. Muistilistoistani näen, että kortti-, ruoka- ja lahjarumba on huomattavasti hiljentynyt.
Joulumieli on siitä hieno, että se sopeutuu. Pienten lasten kanssa joulu on suuri ja jännittävä ja kärsimätön ja hauska. Myöhemmin se hiljentää – siihen sekoittuu kaikki se kiitollisuus ja haikeus, mikä tulee menneiden joulujen muistoista.