"Ei elämäntaitoa voi opettaa,/se on opeteltava itse/hitaina hitaina vuosina,/ja kun jotain luulet oppineesi,/vuodet käyvät lentämään.” (Helena Anhava)
Kun vanhuksilta kysytään, mitä he elämässään katuvat tai mitä olisivat tehneet toisin, liittyvät vastaukset lähes poikkeuksetta ihmissuhteisiin. Usein kadutaan sitä, että on oltu kiireisiä, laitettu työt ja harrastukset etusijalle läheisten ihmisten kustannuksella. Myös elämätön elämä painaa, rohkeuden puute, kun olisi pitänyt tarttua uuteen tai tehdä isoja ratkaisuja, valinnat, jotka on tehty toisia myötäillen, eikä omia ajatuksia kuunnellen. Tai on suotta murehdittu sitä ja tätä.
Jälkiviisaus on sitä turhinta viisautta, mutta kyllä vanhuksia kannattaa kuunnella – jos vaikka oppisi jotain ajoissa.
Minun muistolaatikoissani kaappien perillä on kaiken sälän joukossa myös lasten kirjoittamia lappusia vuosilta, jolloin he olivat pieniä. Osa on hauskoja, osa särkee sydäntä. ”Moi äiti, soita mulle kymmeneltä, jos vaan voit.” Pieni koululainen oli illalla vienyt lapun äidin käsilaukkuun. Pitkä aamupäivä yksin kotona ennen kouluun lähtöä askarrutti. ”Jos vaan voit.” Joskus äiti varmaan soitti, joskus lappu jäi laukun pohjalle.
Silloin kun äiti ei soittanut, saattoi puhelinvastaajaan jonkun tärkeän palaverin aikana jäädä viesti. Jostain syystä olen niitäkin kirjoittanut muutamia talteen. ”Hei äiti, tässä on Anni. Se oli 38,96 astetta.” Kuuliainen pikkupotilas oli herättyään mitannut kuumeen ja kuten oli sovittu, ilmoitti lukemat äidille – puhelinvastaajalle siis.
No, ruuhkavuosien oravanpyörässä monen elämä ON tuollaista. Niskassa painaa syyllisyys ja riittämättömyys ja toisaalta katkeruus: Mitään ei ehdi tehdä, itselle ei jää yhtään aikaa.
Vanhempi työkaveri muistutti aikoinaan: – Kuule, se on niin lyhyt jakso elämässä, kun lapset ovat pieniä! Hän vielä havainnollisti sanomaansa mittaamalla sormillaan parin-kolmen sentin pätkän: Näin lyhyt.
Tätä viisautta olen jakanut eteenpäin. Itsestäänselvyyshän se on, mutta unohtuu silti. Elämässä on aikansa kutakin. Ruuhkavuodet päättyvät, ja sitten tulee mahdollisuus muuhun – kaikkea ei tarvitse tehdä samaan aikaan.
Ja niinä hetkinä, kun muistot aiheuttavat tuskaa, voi armahtaa itseään: Ihminen yleensä toimii kulloisenkin parhaan viisautensa mukaan.