Ja kun kaikki olivat kylläisiä, hänellä oli tapana päivitellä: Oi voi, kun näyttää siltä, ettei pöydästä ole mitään poissa. Lähdimme sitten kukin tahoillemme niin, että mukaan oli pakattu suunnilleen viikon eväät.
Ruoka, sen laittaminen ja jakaminen, on varmaan ikiaikaisesti ollut yksi tärkeä välittämisen ja hyvän tekemisen muoto, ja myös tapa koota läheisiä yhteen.
Ehkä sitä ei osaa arvostaa, kun arkinen, jokapäiväinen ja kiireinenkin ruuanlaitto lapsiperheessä ajoittain tympii; aina tätä samaa jauhelihaa ja makaroonia, broilerisuikaletta ja perunaa...
Mutta vuosien kuluttua, kun yhteiset ruokailut ovat jo tulleet harvinaisiksi ja liittyvät lähinnä juhlahetkiin, voi kaihoten muistella, miten muusi tai spagetti katosi alta aikayksikön hoito- ja koulupäivän jälkeen. Tai kun iltaharrastuksista palaava nälkäinen lapsi ryntäsi ruokapöytään ja huudahti: Haiseepas täällä hyvältä!
Aikuistuneen katraan nälkäisin jäsen saattaa yhä edelleen toivoa, että ”olis kivaa, jos olis jotain ruokaa, kun tulen”, kun toinen taas ilmoittaa: ”Tullaan sunnuntaina, mutta ei tarvita ruokaa!” Ja kolmannella ei ehkä muuten vain ole nälkä.
Jälkikasvun ruokkiminen taitaa olla meissä sisäänrakennettuna niin, että se on ja pysyy, vaikka lapset kasvaisivat. Perinteisesti äideille kuuluneeseen ”velvollisuuteen” tarttuvat nykyään yhtä hyvin myös isät, kaikenikäiset.
Liikutus meni melkein itkuksi, kun taannoin poikkesin työpäivän jälkeen käymään isän luona. Hän oli keittänyt makkarasoppaa ja laittanut minulle lautaselle valmiiksi ison annoksen, tehnyt viereen kaksi juustovoileipää ja kaatanut maidonkin valmiiksi lasiin. Jälkiruuaksi ilmestyi kunnon palanen pannaria. Kuin olisin yhä ollut se lapsi, kotona, huolehdittavana.
Kyllä se lämmittää, huolenpito, vaikka ikä olisi mikä.