Siinä voi tulla äitiä ikävä, sanotaan, kun edessä on työläs ja tuskallinen homma.
Mitä silloin tarkoitetaan, kun on äitiä ikävä? Mitä ikävöidään?
Ihmistä, joka on lasta varten, auttaa, neuvoo, hyväksyy, rakastaa. Ehdoitta ja vaatimuksitta. Aina ja iankaikkisesti. Samalla tavalla heikkoa kuin vahvaakin lasta.
Äidinikävän koko ja mittasuhde riippuu lapsen iästä ja äidin olemassaolon paikasta.
Minulle on kerrottu, että kun äiti oli tehtaan Saksan reissulla, minä, noin viisi-kuusivuotias, löysin mummulasta hänen vanhat kenkänsä ja nukuin ne kainalossa.
Kun itse nuorena äitinä reissasin Lapissa ilman lapsia, halusi kuopus kuvani, "kun ei kohta enää muista, minkä näköinen se äiti on".
Teini-iässä oli kiusallista, kun äiti istui vielä aamuyöstä olohuoneessa odottamassa. Keinutuoli heilui sitä kiivaammin, mitä enemmän olin sovitusta kotiintuloajasta myöhässä. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että olipa ihanaa, kun oli siinä.
Uusi, erilainen lähentyminen alkoi, kun sain itse lapsia. Äidistä tuli mummu, ja samalla jotenkin tasavertainen kanssani. Mutta äiti silti. Se, jolle oli helpointa kertoa omat epäonnistumiset ja hienointa jakaa ilon ja ylpeyden aiheet.
Viimeksi kuluneet noin 15 vuotta olen tehnyt hidasta luopumista – merkillisellä tavalla Alzheimer-äiti on ja ei ole. Luulen, että on erilaista ikävöidä äitiä hautausmaalla kuin dementiaosastolla.
Toisaalta on helpompaa nyt, kun äiti ei juurikaan enää puhu. Voin mielessäni ajatella hänet edelleen sellaisena äitinä kuin hän oli. Ja kun ikävöi, sen mielikuvan palauttamiseen riittävät pienet asiat. Kun otan kiinni hänen kädestään, hän alkaa joskus silittää kättäni. En voi tietää, tarkoittaako hän sillä mitään, tietääkö edes, että olen siinä, mutta se on kovin kallisarvoista. Siinä yhdessä silityksessä on koko tuo alussa lueteltu rimpsu: auttaa, neuvoo, hyväksyy, rakastaa...
Ja äitienpäivän kaunein mielikuva tulee kaukaa: Sieltä, lapsuudenkodin keittiön työpöydän äärestä hän yhä kääntyy katsomaan, kun menen valkovuokkoineni, ja hymy valaisee kasvot.