Silloin 70-luvulla koululiikunnan arvosana tuli pitkälti niistä metreistä, mitä onnistui 12 minuutissa juoksemaan. Kun piti saada keskiarvoa ylös ja todistukseen kiitettäviä, oli ryhdyttävä treenaamaan hyvissä ajoin ennen testiä.
Juoksin Kiiskimäen takamaastojen polkuja Kauttuan metsään tai Eurassuolle, syksyn hämärissäkin. Juoksukipinä jäi koulutestin sytyttämänä niistä ajoista. Opiskeluaikoina Tampereella reitit löytyivät Pyynikiltä ja sittemmin, kun koti oli muutamia vuosia Raumalla, meren rannoilta Kortelan nurkista.
Parasta kuntoilijoiden palvelua olen myöhemmin löytänyt Porista: lenkkeilin tai hiihdin siellä sinä aikana, kun lapsi harrasti, ja stadionin päädyssä oli myöhäiseen iltaan asti vapaasti käytössä lämmin pukuhuone ja suihku. Melkein luksusta.
Matka ja aika, kilpailusta puhumattakaan, eivät kouluaikojen jälkeen enää ole olleet tärkeitä, ja kunnon ylläpito tai kohentaminen tai painonhallinta ovat vain tervetulleita sivutuotteita – tärkein motiivi juoksemiseen on ”korvien välin” tuulettaminen.
Se onnistuu parhaiten metsässä tai hiljaisilla teillä, ja talvinen pimeys on siihen kaikkein parasta. Kun ympäristöä ei näe, sitä ei tarvitse ajatella. Metsässä tuttu polku löytyy otsalampulla ja katuvalottomille syrjäteille keskustan ulkopuolella kajastaa yleensä sen verran taivaalta kylän valoja, että reitin kyllä erottaa.
On kuin sukeltaisi, muttei veteen vaan rauhoittavaan pimeyteen. Tällaista ei muina vuodenaikoina voi kokea.
Liikunnan myönteisiä vaikutuksia mielialaan on selitetty endorfiineilla, mutta uskon yksinkertaisempaan selitykseen: Kun lenkkipolulta puuttuu häly ja vilske eikä ole muuta tehtävää kuin laittaa jalkaa toisen eteen, aivot saavat rauhan hiljaiselle työlleen ja elämän solmut, isot tai pienet, voivat aueta.