On hienoa istua Turussa Aurajoen rannan kuppilassa, melkein jalkakäytävällä vilinässä ja katsella ohi vaeltavia ihmisiä. Aina joskus.
On hienoa pujotella korkeiden talojen varjossa Helsingin ruuhkaisilla kaduilla vastaantulijoita väistellen ja heidän kaupunkilaisvauhtiaan ihmetellen. Aina joskus.
Oli hienoa kadota New Yorkin Times Squaren monenkirjavaan ihmisten, autojen ja valomainosten äänekkääseen ja häikäisevään sekamelskaan. Silloin kerran.
Oli hienoa löytää Kööpenhaminan Street Food Marketin kansainvälisten ruokakojujen tuoksuihin ja jonoihin maistelemaan eksoottisia annoksia. Silloin kerran.
Oli hienoa autoilla Italian rannikon kapeilla ja kiemurtelevilla vuoristoteillä, vastaantulijoitten kanssa melkein liian tiiviisti kyljikkäin. Silloin kerran.
Se, mikä on aina hienoa, kerta kerran jälkeen aina uudestaan:
Polku metsään alkaa Kauttuan radan varresta. Notkeasti ja äänettömästi askeltava rusakko katoaa puitten taakse oksankaan risahtamatta. Ylhäällä männynlatvoissa raakkuu hetken korppi. Metsän laidassa polveilee jyrkästi laskeva puro, jonka kivikoissa vesi solisee. Vaalea jäkälä hohtaa hämärtyvässä illassa melkein valkoisena. Siellä täällä varvikko kohta sinertää kypsyvistä mustikoista.
Kaikki on tuttua: Tässä kohtaa kukkii kesäkuussa maariankämmekkä, tuolla tuoksuvat heinäkuussa vanamo ja suopursu. Puron kainalosta löytyi joskus vuosia sitten riidenlieko koululaisen kasvioon. Ja taitaa niitä olla siellä yhä.
Polut ovat muotoutuneet kymmenien vuosien kuluessa siihen, mistä on ollut luontevin mennä. Miljoonissa askeleissa ovat juurakot ja kivet hiertyneet esiin.
”Jokaisella pitäisi olla hyvinvointia edistävä lähimetsä vähintään 300 metrin päässä”, viestitettiin Terve askel luontoon -hankkeesta viime keväänä.
Minulla on tämä kaikki, ilmaiseksi, vain muutaman sadan metrin päässä kotiovelta. Kylläpä olen onnekas! Etuoikeutettukin. Ainakin vielä vähän aikaa. Surullista, mutta todennäköisesti ennen pitkää totta: asuntoalue vie metsän ja polkujen tilalla on asfalttia.