Niitä on kertynyt kaappiin kaikenlaisia; teinivuosina piti olla hienoja lukollisia kirjoja salaisuuksien säilyttämiseen, myöhemmin ovat riittäneet arkiset siniset ruutuvihot ja sittemmin mappeihin printatut A-neloset.
Lyijykynällä kirjoitettu teksti on vanhimmista sivuista jo himmentynyt liki näkymättömiin, eikä aikuisvuosien harakanvarpaista ajalta ennen tietokonetta saa oikein itsekään selvää.
Ja mitä varten niitä on sitten pitänyt kirjoittaa? Jotta jättäisi jotain jälkeensä, todistaisi olleensa olemassa? Saisi talteen oman elämänsä?
Ei. Sillä tuskin niitä, minun pitkiä pohdintojani, kukaan koskaan lukee, eikä kirjoittaessaan ajattele mitään tallentavansa – sitähän luulee ikuisesti muistavansa kaiken.
Tärkeintä kirjoittaminen on ollut elämän käännekohdissa. On tutkimuksinkin todettu, että kirjoittamalla voi etsiä suuntaa elämälleen tai selvitä kriiseistä. Se on halpaa itsehoitoa.
Kirjoittaessa ajatukset selkiytyvät ja teot ja tunteet tulevat ymmärrettävämmiksi. Se on siis myös terapiaa.
Toisinaan tulee tarve ottaa esiin jonkun tietyn ajan muistiinpanot. Mitä tapahtuikaan, miten kaikki tapahtui, mitä ajattelin silloin? Sivuilta paljastuu sittenkin kaikenlaista jo unohtunutta. Kuin olisi löytöretkellä oman päänsä ja sielunsa sisällä.
Joskus olen ajatellut, että jos se vain olisi mahdollista ja jos vain ehtisin, pelastaisin tulipalosta ensin valokuvat ja päiväkirjat – siis vanhanaikaisesti paperille säilötyt muistot.
Ollakseni onnellinen, kuten Hector, vai? Ehkä. Tai oppiakseni joskus, että elämän rikkaus on sen kirjavuudessa