Täällä me vaan ajellaan ja kaikki muut ihmiset on kotona lahjojensa kimpussa.
Lausahdus pääsi pikkuveljeltä noin 35 vuotta sitten, kun oli kesken jouluaattoillan lähdetty käymään mummulassa. Mummu halusi sinä aattona olla rauhassa kotonaan eikä lähtenyt mukaan lapsiperheen hulinaan, mutta meistä tuntui kamalalta: Miksi ihmeessä joku ihan haluaa olla yksin? Ja vielä jouluaattona? Tunnelma autossa oli epätodellinen; pimeässä illassa kylän teillä oli meidän lisäksemme liikkeellä vain joulupukkeja.
– Olen jo saanut kyllikseni jouluista, mummu vastasi ihmettelyihimme myöhempinä vuosina, kun lähti joulunviettoon vielä kauemmas, Raamattuopistolle Kauniaisiin, varmistaakseen vielä senkin, ettei kenenkäään tarvinnut hänen olemisiaan jouluna murehtia.
Ymmärsin häntä. Kun on yli 80 vuotta elänyt jouluja, on jo nähnyt ne. Muistoissa on tarpeeksi kuormaa eikä uutta enää kaipaa.
Tulin ajatelleeksi tuota tilannetta äskettäin, kun iäkkäämpi ystäväni Facebookissa kommentoi kuvaa, jossa oli syksyn koko ankeus: harmaa taivas, ruskea maa, mustat puut, ei muita värejä.
– Kyllä sää on harmaa ja ikävä, mutta on niihin jo tottunut tähän ikään mennessä, hän kirjoitti.
Siinä oli samaa viisautta.
Uskon häntä, sillä myös hän on nähnyt syksyjen ja talvien tulevan ja menevän, aina uudestaan. Miksi niitä siis pitää ihmetellä ja voivotella, asioita, joille emme mitään voi?
Kummankin heidän sanomisistaan paistaa iän tuoma varmuus: Voimiaan ei tarvitse kuluttaa siihen, mikä tuntuu turhalta. Ja kun vuosien kokemuksella on tottunut yhteen ja toiseen elämän väistämättömään ikävyyteen, voi suhtautua niihin maltilla: Tämäkin menee ohi, ennen pitkää.
Se on lohtu, jota kannattaa opetella. Jos vain oppisi sen hieman aikaisemmin!
Tänä syksynä edesmennyt runoilija Jörg Zink on jossain tekstissään sanonut kauniisti: Sielu ei vanhene, vaan elämänkokemuksista vain syvenee, täyttyy ja tyyntyy. Siinä se on tiivistettynä.
Synkkään syksyyn, joulunaluskiireisiin voi tavoitella juuri sitä, tyyneyttä.