Sinne tultiin myös silloin, kun oli riidelty ja haluttiin sopia. Ja sopimisen merkiksi me kiemurtelimme ja kaamurtelimme, eli pyörimme nauraen ruohikossa pitkin pituuttamme. Siinä riidat unohtuivat, ja olimme taas valmiina uusiin leikkeihin.
Kun nyt tapasimme, parin vuoden tauon jälkeen molemmat onnellisina mummuina, puheltavasta ei meinannut tulla loppua. Lastenlapsista olisimme tietysti voineet jutella vaikka koko illan, ja aika pitkään niin teimmekin, mutta kuin itsestään ajatukset veivät meidät vuosikymmenten taa Kauttualle Kirkkovainion maisemiin.
Me muistimme vieläkin tarkkaan polut, joita pitkin kuljimme leikkiessämme lähimetsässä, siinä missä nyt kiertää Luistarin upean asuntoalueen Otsonkierto-tie. Muistelimme taianomaiselta tuntunutta lähdettä, joka on kai kuivunut jo aikoja sitten rakentamisen tieltä ja mietimme, missä ovat ne kaksi isoa kiveä, joiden päälle kiivetessä pelotti, mutta joiden laelta uskoi näkevänsä koko maailman.
Voi, että teki hyvää jutella ystävän kanssa, ystävän, joka on niin tuttu, ettei hänelle tarvitse selitellä asioita ja elämän käänteitä. Hän ymmärtää muutenkin.
Ja oli hieno huomata, että meissä kummassakin asuu yhä sisimmässämme se pieni tyttö, jolle luonto on tärkeä paikka pysähtyä aika ajoin sulattelemaan elämää – vähän samaan tapaan kuin lapsena yhteisellä kivellä istuen.
Ystäväni kertoi tehneensä yhtenä pakkasiltana lumisella pellolla yksikseen enkeleitä ja ihailleensa tähtitaivaan kauneutta. Minä puolestani nautin viikonloppuna kävelystä Pyhäjärven jäällä auringonpaisteessa ja kuvittelin olevani koko järven ainut kulkija, jolla oli edessään pelkkää sinistä ja valkoista silmän kantamattomiin ja tuhansia timantteja jään päällä ohuessa lumikerroksessa.