Minä esimerkiksi olen ihan varmasti Kiiskinmäen paras 56-vuotiaiden naisten sarjassa arvioimaan vettä lorottamalla, milloin kahvipannussa on kuuden kupillisen verran. En koskaan katso kannun mittataulukosta. Tunnen hanaa kääntäessäni, milloin vettä on sopivasti. Joskus lisään fiilispohjalta pikkuisen, mutta kun kaadan sen kahvinkeittimen säiliöön, vesiraja on TASAN kuudessa kupillisessa. Että minä osaan tämän.
Olen hyvä myös tuottamaan puhetta. Ihan aina suusta ei tule kaikkein kirkkaimpia viisauden helmiä, vaan usein jotain aika hassua, mutta juttua piisaa. Taitaa olla työssä opittua. Rakastan sanoja, sekä puhuttuna että kirjoitettuna, ja suurinta huviani on puhella ihan ventovieraille ihmisille, mieluiten lapsille ja vanhuksille, sillä he ovat ihmisistä viisaimpia.
Muutama ystävällinen sana vaikkapa kaupan kassajonossa tai kylällä tavatessa voi piristää toisen päivää, eikä se maksa mitään.
Nyt tiedän erään, joka tätä lukiessaan nauraa, että vai pitäisi niistä sanoista vielä maksaa. Siihen menisivät perheen kaikki tulot.
Ihan jokainen on hyvä jossain, ja tekee hyvää antaa itselleen tunnusta silloin tällöin – ei liian usein, ettei tule ylpiäksi, varoittaa vanha sanonta. Tuskin siitä on kuitenkaan suurta vaaraa tässä maassa, jossa kansa kulkee valtaosan vuodesta varpaisiinsa tuijottaen.
Kaija Kärkkäinen laulaa, että maailma muuttuu, mutta onneksi jokin on pysyvää: sama pää kesät talvet. Ja hän toivoo, että pystyisi hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ympäri vuoden.
Niinpä – meidän jokaisen kannattaisi hyväksyä itsemme sellaisena kuin olemme ja olla itseemme jotakuinkin tyytyväisiä. Se tuottaa takuulla parempaa mieltä kuin omien vikojensa miettiminen Paljon armollisempaa on sanoa itselleen: Minä olen hyvä.