Omista kerroksistaan löytyvät Salopään Liisa, Pimpula, Lipsu, Pässi-Iivari (isoveljeni käyttämä "hellittelynimi"), Lissu, äiti, Lisbetti ja mummu, kaikki eri elämänvaiheissa olleet Liisat.
Tuon tajuaminen oli jännää. Kuin olisi saanut takaisin jotain kauan sitten kadottamakseen luullutta.
Joku varmasti miettii, että tuohan on ihan itsestään selvää ja kaikkien tiedossa, mutta en ollut ajatellut asiaa noin koskaan ennen. En ennen kuin kuulin kerrottavan Eveliina Talvitien uudesta kirjasta Vanha nainen tanssii.
Täytyy tunnustaa, etten ole vielä edes lukenut sitä, sillä olen kirjaston lainausjonossa numerolla 71. Kirjan esittelyohjelma radiossa riitti kuitenkin herättämään ajatuksia vanhenemisesta. Siinä kerrottiin muun muassa tuo ajatus elämän kerroksellisuudesta. Talvitie on jututtanut kirjaansa yhtätoista ikääntyvää suomalaisnaista ja kysyy pikkuisen provosoivasti muun muassa, miksei nainen saa sanoa olevansa ylpeästi vanha. Onko totta, että 50-vuotiaan naisen päälle alkaa kerääntyä pölyä, ja hänestä tulee näkymätön?
Osaan miettiä tuota vain naisen aivoilla, sillä en ole koskaan ollut mies - mitä nyt yli 40 vuotta lehtimies. Jotenkin tuntuu, että ikääntyminen koetaankin juuri naisia koskevaksi ongelmaksi. Miehellä kasvojen juonteet ja ohimoille kertyvät harmaat tuovat vain charmia. Naisen pitäisi pysyä freesinä, vaikka synttärikakun päällystä ei näkyisi vuosikynttilöiden viidakon alta.
Ei vanheneminen saa olla ongelma, ei kenellekään. Se on vain jokaikäisyyttä, kuin puun vuosirenkaita, joihin mahtuu paljon iloa, surua, kyyneliä ja naurua, pelkoa, rakkautta, jännitystä ja elämän uteliaisuutta.
Japanissa 65–75-vuotiaita kutsutaan yoldeiksi, mikä on yhdistelmä sanoista young ja old. Nuoren ja vanhan yhdistelmä, ihan hyvä kombinaatio. Pää on valmis vaikka mihin, vaikka nivelrikko jo jäytää sormia.
Siispä yoldit ja kaikki jokaikäiset, tehdään jokaikisestä päivästä paras mahdollinen ja kerätään elämään iloisia kerroksia.