Olenkin päättänyt tehdä aiheesta ihmiskokeen ja valitsin itseni sen koehenkilöksi. Tutkin sitä, miten kauan koehenkilöllä kestää irtautua töistä. Miten kauan hän meinaa lähteä aamuyhdeksältä kynä ja lehtiö kädessä toimituspalaveriin? Miten kauan hän palopillin kuullessaan ryntää katsomaan Tilannehuoneesta, palaako levikkialueella? Miten kauan ihmiset pysäyttelevät häntä kaupassa ja kertovat juttuvinkkejä? Miten kauan hän lehden tekijästä sen lukijaksi muututtuaan miettii, että ne tekivät tuon jutun noin ja jututtivat noita henkilöitä. Mitenköhän olisin sen itse tehnyt?
Kun on ollut vuosikymmenet koko sydämestään paikallislehden toimittaja ja elänyt seudun tapahtumien ja uutisten keskiössä, hyppy lehden lukijaksi on iso.
Se tuntuu äärettömän haikealta, mutta onneksi sen voi tehdä rauhallisin mielin. Lehteä jää tekemään työhönsä sitoutunut ja ammattitaitoinen joukko. Minun vaan tulee heitä kova ikävä, sillä vuosien saatossa työkavereista on tullut ystäviä.
Sinuakin, hyvä lukijani minun tulee ikävä, sillä olet mahdollistanut minulle rakastamani työn. Ihmiset ja kirjoittaminen ovat parasta toimittajan työssä, numeroista en ole koskaan niin välittänyt.
Kohta on meikäläiselle uuden normaalin aika. Toimittajan kiireet saavat jäädä, ja on kerrankin aikaa perheelle, lastenlapsille ja ystäville – niin ja ihan minulle itsellenikin.
Mahdollisen eläkkeellelähtöahdistukseni aion suunnata kotipihan rikkaruohoihin. Varokaahan vaan vuohenputket ja juolavehnät, deadline lähestyy.
Kun eräänä päivänä pohdin entiselle kesätoimittajallemme, että osaankohan olla eläkkeellä, hän vastasi rauhoittaen: Sinä Liisa olet optimistinen kameleontti ja jatkat takuulla johonkin uuteen hauskaan.
Olen aina inhonnut matelijoita käärmeistä ja sisiliskoista lähtien, mutta nyt toivon täydestä sydämestäni olevani huomisesta lähtien optimistinen kameleontti.
P.S. Lupasin toimituspäällikkö-Mirjalle kirjoitella kolumneja joskus ensi vuonna, ja kerron teille sitten tutkimukseni tuloksista.