Lapsena minulla ei muistaakseni ollut kiirettä. Elo oli jotenkin ihanan rauhallista, vaikka kaikenlaista hääräsikin. Ja kyllä minulla kello oli. Sain Leijona-rannekellon ruskealla nahkarannekkeella koulutielle lähtiessäni, ja voi että olin siitä ylpeä. Katsoin sitä vähän väliä, mutta se ei koskaan näyttänyt kiireistä aikaa.
Kiire ei taida kuulua ollenkaan lasten sanavarastoon, eikä meidän aikuisten kannata sitä heille opettaakaan. Ei kasata lapselle harrastuksia niin paljon, että häntä pitää hoputtaa paikasta toiseen. Opetellaan päinvastoin me aikuiset lapsilta mukavaa kiireettömyyttä.
Luulen, että kiire tulee elämään mukaan vasta iän myötä, kun kuvittelee saavansa maailman valmiiksi jos oikein pistää vipinäksi. Tuo tullessas, vie mennessäs ja tee ollessas. Eikös meitä jotenkin niin kasvateta?
Työpaikan kahvipöydässä eräs miestyökaveri kysäisi kerran, osaatteko te naiset olla koskaan siten, ettette mieti jotain tekemistä?
Naisjoukko pöydän ympärillä hiljeni hetkeksi. Jokainen tuntui käpertyvän päänsä sisään itsetutkiskeluun. Ja sitten kuului monesta suusta: Emme me taidan osata, mutta ei ole väliäkään. Kun on ne kuulut serpentiiniaivot, on monta asiaa meneillään yhtä aikaa. Ja valmista tulee.
No, itse asiassa se ei ihan pidä paikkaansa. Testasin äskettäin pitkänä joulukautena. Olin listannut mieleeni kaikenlaista tekemistä vapaapäiviksi, mutta kun loppiaisen jälkeen alkoi normaali työarki, suurin osa suunnitelmista oli toteuttamatta. Aika oli jotenkin vain hurahtanut metsässä kävellessä ja kirjoja lukiessa. No, onneksi alkoi taas normaali arki, jolloin työpäivän ja iltaharrastusten jälkeen ehtii taas vaikka mitä. Ja aamulla ennen töihin lähtöä voi kastella kukat ja kipata kahvipaketin purkkiin ja...