Rakastan korttipelejä. Korttipakka on niin nerokas keksintö, sillä se ei vie tilaa ja sen avulla voi pelata tuhansia eri pelejä. Tarvitaan vain 52 korttia, neljää maata, 13 eri numeroa ja pari jokkaa. Okei, totuuden nimissä, välillä vihaankin korttipelejä. Se on silloin, kun tappioputki ei vaan ota kääntyäkseen eikä pakka anna yhtäkään hyvää korttia.
Tänä jouluna pelasimme paljon Canastaa ja Shanghaita. Vanhempani ovat pelanneet Canastaa jo monta vuosikymmentä ja nyt tietoa on siirretty seuraavalle sukupolvelle. Shanghain säännöt taas opin Indonesiassa vaihtokaveriltani. Korttipelit ovat kuin tarinoita, jotka siirtyvät ihmiseltä toiselle. Välillä säännöt muuttavat muotoaan rikkinäisen puhelimen tavoin. Pelikorteilla voi pelata yhdessä, vaikka ei olisi edes oikein yhteistä kieltä. Pelikorteilla voi pelata yksin tai yhdessä ja yksin tai tiimeittäin.
Korttipeleissä välillä tunteet saavat vallan ja kilpailuvietti vie mennessään. Välillä sitä ollaan huonoja häviäjiä ja välillä hyviä voittajia. Välillä pelissä on silkkaa tuuria ja välillä puhdasta taitoa. Välillä sitä pelataan oikein rahasta. Korttipelit nostavat pintaan myös nostalgisia tunteita. Pappani pelasi pasianssia paljon. Muistan yhden korttipakan elävästi, koska se oli niin kulunut, ettei numeroista enää oikein saanut selvää. Ihania muistoja tulee mieleen myös parin vuoden takaa, kun mummini kanssa pelasin vielä Mustaa Maijaa intervallihoidossa. Kortit piti aina olla mukana. Ja jos nostalgiasta puhutaan, niin muistan pelanneeni pienenä lapsena Sikaa ja onhan sitä sitten myöhemmin korteilla pelattu juomapelejäkin. Kortit taipuvat moneen.
Korttipakoissa näkyy ajan patina. Joskus yhdestä kuluneesta kulmasta jo tunnistaa kortin. Korttipakkoja on niin paljon erilaisia, että niitä voi keräillä. Välillä pelataan perhospakalla, välillä vanhoilla kunnon Viikkari-korteilla. Korttipakkoja tuodaan tuliaisiksi, hankitaan matkamuistoiksi tai ostetaan heräteostoksena pitkälle junamatkalle.
Korttia pelatessa välillä keskustelusta nousee esiin kummallisia sanoja: ylimenopakko, maapakko, valtti, apukortti jne. Korttipelisanastossa ei välillä pysy mukana ollenkaan. Uusien pelien oppiminen on kyllä mielestäni aivan mahtavaa. Repertuaarissa ei koskaan voi olla liikaa pelejä. Ainut harmittava juttu korttipeleissä on se, että moni peli vaatii isomman seurueen toimiakseen hyvin.
Löysinpä internetin syövereistä korttipelien ohjeiden lisäksi aika määrän sekoitusvinkkejäkin. Muistan kun vimmalla opettelin ”pläräystä” eli astetta parempaa sekoitustekniikkaa. Onnistuminen oli mahtavaa. Tänä vuonna uutuutena kuulin uutuutena pelikorttien sekoittajasta. Onpa tähänkin laite keksitty, hauskaa!
Nyt kädet syyhyävät, että pääsisi jo pelaamaan. Olisiko se sitten tällä kertaa Ristiseiskaa, Kasinoa, Viittäsataa vaiko sitten Seiskaa? Jos sielläkin jo korttipakka polttaa, niin mukavia kortinpeluuhetkiä sinnekin!