Isä­ni vel­jes­sar­jas­ta ovat nyt pois­sa kaik­ki vii­si, vii­mei­sim­pä­nä siu­nat­tiin äs­ket­täin hau­dan le­poon Erk­ki-setä 92-vuo­ti­aa­na. Vie­lä vuo­si sit­ten heis­tä oli kol­me jäl­jel­lä, Er­kin li­säk­si Pek­ka ja Las­se. Isä­ni Pent­ti kuo­li 2019 ja Juk­ka 2020. Mo­lem­mat sis­kot ovat vie­lä elos­sa, 94-vuo­ti­as Hel­vi hoi­to­ko­dis­sa Sä­ky­läs­sä ja kum­mi­tä­ti­ni Lee­na, joka täyt­tää juu­ri 80-vuot­ta.

Erkki-sedälle kaikenlainen, etenkin klapien kanssa puuhastelu omakotitalon pihalla oli mieluisaa. Se myös piti virkeänä ja toi elämään merkitystä. Kun on nuorena tottunut tekemään töitä, ei kokonaan ilman niitä osaa olla.

Tarja Helander

Ol­les­sam­me vie­mäs­sä Erk­kiä vii­mei­sel­le le­po­si­jal­le Eu­ran kirk­ko­maal­le ym­py­rä sul­keu­tui lä­hes sa­nan­mu­kai­ses­ti. Tääl­lä, ai­van hau­taus­maan vie­res­sä Eu­ra­jo­en ran­nal­la isä­ni si­sa­rus­par­vi vart­tui 1930-40-lu­vuil­la. Kau­as ei vel­jes­sar­ja elä­män­sä ai­ka­na eh­ti­nyt, sil­lä kaik­ki vii­si asui­vat lä­hes koko elä­män­sä Eu­ras­sa ja Kaut­tu­al­la. Nyt vel­jek­set ovat pa­lan­neet juu­ril­leen, lo­pul­li­seen le­po­si­jaan­sa kirk­ko­maan mul­tiin.

Pek­ka-se­dän kir­joit­ta­mis­sa muis­te­luis­sa ”Pol­la­rin Emp­pu ja sut­tu­her­ran poi­ka” on elä­vää ku­vaus­ta vel­jes­ten tou­huis­ta. Ur­hei­lu oli isos­sa roo­lis­sa pik­ku­poi­kain elä­mäs­sä tuol­loin. Jo­kai­sel­la kul­ma­kun­nal­la oli oma ur­hei­lu­seu­ran­sa, kir­kon lie­peil­lä asu­vil­la se oli Kir­kon Vähä-Po­jat (KV-P). Pa­him­mat kil­pa­kump­pa­nit löy­tyi­vät Sork­kis­ten Pon­nis­tuk­ses­ta ja Ka­ner­va­mä­en Yri­tyk­ses­tä, joi­den kans­sa käy­tiin ”ve­ri­siä” seu­ra­ot­te­lui­ta pää­a­si­al­li­si­na tan­te­rei­na lä­hi­tie­noon hiek­ka­tiet ja kou­lun piha-alue.

Urheilu oli kova sana Helanderin veljessarjan elämässä. Tässä Pekka (vas.), Jukka ja isäni Pentti Raikun ruotsalaisviestijoukkueessa 1957, jossa neljäntenä isän ja Jukan välissä Keijo Kivistö.

Tuija Helanderin albumi

Pe­kan se­los­tus­ten mu­kaan KV-P:n toi­min­ta oli var­sin jär­jes­tel­mäl­lis­tä: ”Se oli esi­mer­kil­li­ses­ti hoi­det­tu jär­jes­tö pu­heen­joh­ta­jaa, sih­tee­riä, ra­has­ton­hoi­ta­jaa ja joh­to­kun­nan jä­se­niä myö­ten. Jä­sen­lu­et­te­lo pi­det­tiin tar­kas­ti ajan ta­sal­la, jä­sen­mak­sut­kin ke­rät­tiin kuu­kau­sit­tain. Kuri oli kova ja jos jät­ti esi­mer­kik­si jon­kun kuu­kau­den jä­sen­mak­sun suo­rit­ta­mat­ta, niin sii­tä ran­gais­tiin vä­lit­tö­mäs­ti.”

Ra­haa Vähä-Po­jat hank­ki­vat jär­jes­tä­mäl­lä kou­lun vin­til­lä il­ta­mia, joi­hin myy­tiin lip­pu­ja ja jär­jes­tet­tiin oh­jel­maa omin voi­min. Lip­pu­tu­loil­la ja jä­sen­mak­suil­la han­kit­tiin ur­hei­lu­vä­li­nei­tä. Nii­den han­kin­ta oli tuo­hon ai­kaan iso pro­jek­ti: ”Eu­ran kau­pois­ta nii­tä ei saa­nut, jo­ten ne piti hank­kia Rau­mal­ta. Niin­pä seu­ran te­rä­vä­pää eli Tor­vi­sen Sep­po ja ve­li­poi­ka­ni Erk­ki läh­ti­vät vä­li­ne­os­tos­mat­kal­le Rau­mal­le – seu­ran va­roil­la tie­ten­kin. En­sin kä­vel­len Eu­ran Py­sä­kil­le, siel­tä ju­nal­la Rau­mal­le ja il­lal­la ta­kai­sin. Päi­vä sii­nä hu­pe­ni. Me nuo­rem­mat olim­me vä­hän ny­reis­säm­me kun em­me pääs­seet mu­kaan, mut­ta isot po­jat junt­ta­si­vat asi­an ko­kouk­ses­sa näin – ja sii­hen mei­dän mui­den oli tyy­ty­mi­nen.”

Maailma muuttuu ja urheilu sen mukana. Amatööriydestä taitettiin peistä vielä 1970-luvulla ja ruskeat kirjekuoret puhuttivat, mutta 1980-luvulla raha ja ammattilaisuus alkoivat vallata kilpakenttiä. Raikun seuralehdessä 1-1956 luetellut säännöt tuntuvat nykypäivään verrattuna suorastaan hupaisilta.

Tuija Helanderin albumi

Kei­häi­nä oli ai­em­min käy­tet­ty ”koi­vu- tai lep­pä­sait­taa” ja kiek­ko­na lit­te­ää ki­veä. Niin­pä han­ki­tut vä­li­neet oli­vat suu­ri in­nos­tuk­sen ai­he: ”Vä­häi­nen kat­ke­ruus häi­pyi sil­lä het­kel­lä kun sai kä­des­sään pi­tää ihan oi­ke­a­ta kei­häs­tä ja kiek­koa. Kar­hun tuot­tei­ta ne oli­vat ku­ten ni­mi­maa­lauk­set ja hie­not lak­kauk­set vä­li­nei­den pin­nas­sa osoit­ti­vat. Nii­den myö­tä tuli suo­ri­tuk­siin ai­van uut­ta sy­ket­tä.”

Juu­ri il­mes­ty­nees­sä Eu­ran Jou­lus­sa Kir­kon Vähä-Poi­kain ur­hei­lus­ta on koko Pe­kan kir­joit­ta­ma ta­ri­na.

Mummo-lookia viime vuosisadalta. Silloin mummot käyttivät huivia ja sitoivat vihtoja, nyt pukeudutaan legginseihin ja käydään vesijumpassa.

Tuija Helanderin albumi

Pe­kan muis­te­lui­ta lu­kies­sa mie­leen tu­lee eit­tä­mät­tä aja­tus, mi­ten maa­il­ma on muut­tu­nut va­jaas­sa sa­das­sa vuo­des­sa. Elä­mä on saat­ta­nut ol­la niuk­kaa ja mo­nes­ta asi­as­ta on ol­lut puu­tet­ta, mut­ta päi­vät ovat ol­leet täyn­nä puu­haa ja mie­le­käs­tä te­ke­mis­tä. Ri­vien vä­lis­tä voi lu­kea, et­tä elä­mä on ol­lut myös on­nel­lis­ta.

Luen myös it­se­ni su­ku­pol­veen, joka ei ole syn­ty­nyt ta­va­ran pal­jou­teen, jos­kin hiu­kan hel­pom­paan elä­mään kuin isä­ni su­ku­pol­vi. Pääl­lim­mäi­si­nä lap­suus­muis­toi­na mi­nul­la­kin on kai­ken­lai­nen te­ke­mi­nen. Ei sil­loin is­tut­tu pai­kal­laan si­säl­lä, vaan ol­tiin ai­na me­nos­sa pi­hal­la mil­loin mi­tä­kin tou­hu­a­mas­sa. Ja ai­na po­ru­kas­sa, jo­hon kuu­lui sekä isom­pia et­tä pie­nem­piä lap­sia.

Tämä on kuva, joka peilaa omia lapsuusmuistoja ja sitä mitä minusta tuli: ei mikään prinsessa vaan puissa kiipeilevä poikatyttö. ”Syyllisinä” kaksi veljeä, joiden vanavedessä juoksin ympäri metsiä ja komppasin Pyhäjärven rannoilla etsimässä iilimatoja.

Tuija Helanderin albumi

Me­ne­tet­ty­jen se­tien myö­tä olen ha­vah­tu­nut sii­hen, mi­ten se maa­il­ma, jos­sa it­se­kin olen tot­tu­nut elä­mään, hä­vi­ää pik­ku hil­jaa. Mil­lai­nen maa­il­ma on tul­lut ti­lal­le? Ny­ky­ään lap­set ei­vät pe­rus­ta ur­hei­lu­seu­ro­ja, ei­vät lue kir­jo­ja ei­vät­kä juok­se ul­ko­na. Ta­va­raa on pal­jon ja kaik­ki on val­mii­na, mut­ta mitä heil­le jää kä­teen, kun hei­dän ym­py­rän­sä al­kaa sul­keu­tua?

Huo­maan myös it­se muut­tu­nee­ni. Kat­son enem­män taak­se kuin eteen. Van­hat asi­at ja muis­tot nou­se­vat pin­taan lä­hes joka päi­vä. Lie­kö vai­ku­tuk­sen­sa sil­lä­kin, et­tä elän ja kul­jen sa­mois­sa mai­se­mis­sa kuin nuo­ruu­des­sa. Joka ta­pauk­ses­sa tun­tuu hy­väl­tä, et­tä laa­riin on jää­nyt pal­jon mu­ka­vaa ja on­nel­lis­ta muis­tel­ta­vaa, sil­lä juu­ri muis­tot ovat lo­pul­ta ne, mit­kä jää­vät jäl­jel­le.

Jot­ta täs­sä ei nyt lii­kaa glo­ri­fi­oi­tai­si men­nei­tä, on to­det­ta­va, et­tä toki ny­ky­ään moni asia on pa­rem­min­kin. Kun poi­ka­ni oli kuu­si­vuo­ti­as ja te­le­vi­si­os­ta tuli van­ha mus­ta­val­koi­nen suo­ma­lai­nen elo­ku­va, sa­noin et­tä kat­so­pas, tuol­lais­ta oli en­nen van­haan kun mum­mu oli pie­ni. Tä­hän poi­ka puus­kah­ta­maan ka­ve­ril­leen:

– On se Mik­su hyvä, et­tei me ol­la elet­ty en­nen van­haan, kun ei sil­lon ol­lu vä­re­jä­kään!