Jää ritisee jalkojen alla. Murtuuko se seuraavalla askeleella, vai pettääkö jää paikallaan seisoessa?
Pakotan itseni liikkeelle, uutisvirran suulle. Poukkoilen kivikosta toiseen koronakoskessa. Ilmastonmuutoksen tuuli puhaltaa tunnon poskipäistä.
Kuolonkauniin sairas maailma oksettaa. Ilon katoaminen kylmään sumuun kauhistuttaa. Tulevaisuus tai sen puute pelottaa.
Maailma, johon herään joka aamu, ei ole se, jossa kasvoin.
Ei tämä voi olla elämää.
Paitsi että on.
Olen väsynyt, mutta en lopussa. Ei voi elää kuin ennen, mutta elää voi silti.
Tulevaa voi harvoin nähdä, nyt ehkä entistäkin huonommin. Usvassa ovat jo lähipäivät, ensi vuodesta puhumattakaan. Siksi siirrän hyvän elämän tavoitteita lähemmäs.
Jouluna keskityn läheisten lämpöön ja kanelin tuoksuun riisipuurossa. Lämpöä tuo pienten tossujen suhina joulukuusen ympärillä tai puhelu vanhalle ystävälle. Iloa saa luontokadolta toistaiseksi säästyneiden lintujen lentoa tai uudenvuoden ensimmäisten minuuttien raketti- tai valoshow'ta katsellessa. Toivoa saa siitä, että vessapaperi ei tänäänkään loppunut lähikaupan hyllyiltä.
Annan armoa itselle ja muille. Muuttuvaa maailmaa on mahdoton saada valmiiksi. Riittää, kun tänään tekee yhteen nurkkaan itselle tilan, jossa on hyvä olla. Samalla luotan seuraavaankin päivään, ja teen valintoja sen eteen. Otan rokotteet, käytän maskia. Kierrätän, valitsen kasvis- ja lähiruokavaihtoehdon.
Vuodenvaihde on lupausten aikaa. Minä lupaan nähdä hyvän entistä tarmokkaammin. Lupaan iloita tekemistäni valinnoista, joiden seurauksena tiedän jättäväni paremman maailman lapsilleni.
Kun hyvä kirkastuu, turha pahan usva väistyy mielestä. En mustaa päivääni miettimällä sitä, että tänäkään vuonna en todennäköisesti käy Teneriffalla – tai Tauskin keikalla.
Järvenselällä sää selkenee, ja koittaa mahtava auringonnousu.