Ei sille mitään mahda, vihreä nurmikko ja joulupukki eivät millään meinaa sopia minun jouluuni. En ärsyynny joululauluista, enkä naapurin kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvistä jouluvaloista. Omat pihavaloni tärvelin viime vuonna räntäsateessa ja uudet ovat vielä ostamatta, muuten olisi valotaidetta jo pihalla minullakin. Musta maa minua sen sijaan nyppii.
En uskalla edes katsoa joulun sääennustuksia ja etukäteen mieltäni pahoittaa. Eipä ennustuksilla toisaalta merkitystäkään vielä ole, vaikka kohta varmaankin saamme iltapäivälehtiin reaaliaikaisen seurannan valkoisen joulun todennäköisyydestä. Osumatarkkuus sellaisella on vain piirun verran huonompi kuin viimeaikaisissa vaaligallupeissa.
Ajat muuttuvat, mies siinä rimpuilee parhaansa tehden mukana. Kun luonto ei tarjoa joulun taikaa, pitää se tehdä itse.
Lukkiudun sisälle, panen verhot kiinni. Askartelen valkoisesta paperista lumihiutaleita ja peitän niillä kaikki seinät. Kynttilöitä pöydälle – led-valoilla tietty, pitää muistaa paloturvallisuus – kimaltavia köynnöksiä ovenkarmeihin. Riittää siinä puuhaa lapsillekin. Ei hätiköidä, ei panikoida. Tehdään yhdessä joulu, jota ei räntä- tai vesikuuro pääse millään pilaamaan.
Joulu on minulle perinteisesti perheen juhla. Aattona ehkä vielä jotain pientä puuhataan, mutta sitten rauhoitutaan rakkaiden kanssa glögin ja lahjojen äärelle.
Kuuluu jouluun myös se toivo ja taikakin. Kyllä viimeistään aattona pitää muutaman kerran verhon välistä kurkata pihalle, että josko se sittenkin olisi lumi juhlan kruunannut.
Niin jos käy, lupaan olla ensimmäisenä pihalla lumisotasilla.