Listaa on erittäin helppo jatkaa kodin ulkopuoleltakin: surkeaa on yksin yrittää tanssia tangoa taikka valssia, rivitanssista puhumattakaan. Myös suku- ja kyläjuhlat ovat merkittävästi miellyttävämmät isolla porukalla, vaikka sinne pitää Eevertti-setäkin (nimi muutettu) sitten päästää mukaan.
Myös Suomea on nyt juhlittu sata lasissa. Kukin tyylillään – ja niitä tyylejä on juhlavuoden aikana riittänyt joka lähtöön. Tästä johtuen osa Suomi 100 -kytkyistä on jäänyt hieman ohuiksi, jopa päälleliimatuiksi. Ainakin minulta jäi muun muassa vessaharjan linkki itsenäisyyteen oivaltamatta.
Toisaalta Suomi 100 on ollut hyvä (teko)syy järjestää jotain uutta yhdessä.
Me suomalaiset vaalimme, ja erityisesti te satakuntalaiset vaalitte, jurottajan mainetta. Kellekään ei puhuta, millekään ei aleta, oma tupa ja oma lupa, sillä hyvä. Ajanhukkaa, sanon minä. Kyllä me osaamme olla yhdessä ihan siivosti. Eevertti-setä mukaan lukien.
Sukkia on kudottu, seppeleitä sidottu, puheita pidetty, tansseja tanssittu, lauluja laulettu, ja se kaikki on tehty Pyhäjärviseudullakin yhdessä. Kyläläiset ovat kokoontuneet yhteen, kylät ovat tehneet kaikkea kimpassa muiden kylien kanssa, ja kunnat ovat tapailleet ja löytäneetkin yhteisiä säveliä.
Vuosisadan juhlahumussa seinät ovat olleet tavallista leveämmällä ja katto korkeammalla, mutta ehdoton enemmistö juhlavuoden tapahtumista on ollut sellaisia, että aivan hyvin ne olisi voitu järjestää muutenkin.
Suomen lahja suomalaisille voisi olla se, että Suomi 100 -juhlien jälkeen muistaisimme paremmin, että keskimäärin asioiden tekeminen on mukavampaa yhdessä kuin yksin. Suomi 101 -leimaa emme siihen tarvitse.