Värillä on väliä.
Raita Markula
Selkäkarvani nousevat pystyyn joka kerta tämän lauseen kuullessani, ja oletan automaattisesti että moisen sammakon suustaan päästänyt henkilö ei ole konsanaan ollut tekemisissä luonnonmukaisella tavalla käyttäytyvän eläimen kanssa, sillä sanotaan se nyt heti tässä: eläimet eivät elä rauhassa ja sovussa keskenään, eivät edes omien lajitoveriensa kanssa. Se ei vain ole luonnon toimintatapa.
Käytetään vaikkapa esimerkkinä minulle itselleni tutuinta eläintä, eli nautaa. Olen niitä tässä lähes koko ikäni katsellut, joten kehtaan väittää tietäväni, mistä puhun sanoessani, että nauta on eräs epäreiluimmista ja itsekeskeisimmistä olioista maan päällä. Vaikka ne ovatkin laumaeläimiä, niiden päällimmäinen intressi on silti oman navan varjelu, ja asemaa laumassa parannetaan keinoja kaihtamatta. Pienempien ja heikompien pieksäminen on arkipäivää, ja myös laumatoverien jälkeläiset, joskus omatkin, saavat kyllä säälittä sarvesta jos eksyvät isompiensa tielle. Kiinni sidottua eläintä ei voi jättää hetkeksikään valvomatta, tai muuten solidaariset kanssamärehtijät käyvät joukolla alakynnessä olevan päälle.
Eläimet toimivat vaistojensa ohjaamina, vailla omaatuntoa tai empatiaa, tahi ajatusta tekonsa seurauksista muulle maailmalle.
Naudat ovat myös armottomia rasisteja. Jos mustien lehmien joukossa on yksi ruskea, on se melko varmasti syrjitty ja yksinäinen. Muutenkin kaikin tavoin poikkeavat, vanhat, sairaat tai muuten silmään pistävät yksilöt karkotetaan yleensä lauman laitamille, sillä ne ovat helppo saalis pedoille, ja muu lauma voi paeta, kun kummajaista syödään. Yksin jääneet vasikat kuolevat melko varmasti, sillä kukaan ei ota toisen vasikkaa hoitaakseen. Ainoastaan petohyökkäyksen uhatessa emolehmät yhdistävät voimansa puolustaakseen vasikoita, mutta silloinkin motiivi on itsekäs: oma jälkeläinen säilyy varmemmin hengissä.
Nuorten, ja miksei aikuistenkin, nautojen keskuudessa näkee usein myös käytöstä, jota ei voi kuvailla muuna kuin kiusaamisena. Varsinkin hiehot harrastavat tätä paljon: vaikka rehupaalilla olisi hyvin tilaa koko porukalle ja ruokaa riittäisi, yksi tai kaksi isointa omii koko paalin ja ajaa muut äkäisesti pois. Vasta kun nämä tyrannit ovat syöneet tarpeekseen, saavat loput varovasti tulla tyydyttämään nälkänsä. Makuupaikkojakin yleensä olisi aivan yllin kyllin tarjolla, mutta jälleen kerran isot pomot vievät kaiken tilan ja muut saavat nukkua missä sattuu.
Kuvan pikkuisella taisi emo olla tallessa, mutta orpopennut jäävät helposti petojen suihin.
Raita Markula
Eivätkä naudat ole tosiaankaan ainoita. Lähes kaikki eläimet käyttäytyvät enemmän tai vähemmän brutaalisti. Linnut nokkivat toisiaan hengiltä, leijonaurokset tappavat toisten pentuja, ja niin muuten tekevät aika monen muunkin lajin urokset. Puhumattakaan sitten siitä miten toisia lajeja kohdellaan, eläinkunnan periaatehan on aika lailla ”syö tai tule syödyksi”. Eivätkä eläimet tosiaan ajattele, mikä teurastustapa olisi nopein tai kivuttomin, tai onko saalislaji mahdollisesti uhanalainen. Luonnon näennäinen harmonia on vain ohut verho peittämässä monenlaisia kauheuksia.
Mikä tässä sitten oli pointtina? Eläimet toimivat vaistojensa ohjaamina, vailla omaatuntoa tai empatiaa, tahi ajatusta tekonsa seurauksista muulle maailmalle. Ne eivät tajua olevansa epäoikeudenmukaisia, ne vain elävät niin kuin niiden perimä ja vanhempien esimerkki opettavat. Meille ihmisille nämä mainiot avut ja ajattelukyky on sen sijaan suotu, kohtalaisten älynlahjojen ja sivistyksen lisäksi, ja meidän tulisi niitä käyttää, sekä oman lajimme, kotieläintemme, että ympäröivän luonnon eduksi. Kuten eläinten käytöstä tutkinut tiedenainen Temple Grandin kerran niin osuvasti totesi: ”Nature is cruel, but we don't have to be.” Eli vapaasti suomennettuna: luonto on julma, mutta meidän ei tarvitse olla.