Traktori pysyy hyvin myös naisen hyppysissä.
Raita Markula
Nykyään tasa-arvo on toki edennyt siinä määrin, että mitään ammattia ei ole erikseen yhteiskunnan tasolta määrätty tietylle sukupuolelle kuuluvaksi, mutta moni saattaa silti kokea perheen ja ystäväpiirin taholta arvostelua ja painostusta, irvailuakin, stereotypioista poikkeavan kiinnostuksensa tähden. Vai kuinka moni voi kirkkain silmin väittää, ettei voisi kuvitella kosmetologiksi haluavaa poikaa yläasteella kiusattavan, tai metsäkoneurakoitsijan työstä haaveilevan tytön unelmia vähäteltävän? Tuskin kovin moni.
Siksi minusta on valtavan hienoa, että kanssani Mustialan pääsykokeissa oli suunnilleen saman verran tyttöjä ja poikia, onhan käytännönläheinen maatalous kuitenkin perinteisesti ”miesten juttu”, ja ainakin itse olen saanut kuulla jonkin verran epäileviä lauseita kykenevyydestäni vaikkapa traktorilla ajoon tai isojen eläinten käsittelyyn. Nyttemmin, kun nämä epäilevät Tuomaat ovat ilmeisesti todenneet, ettei kampanjointi 'siistimmän ja sopivamman' ammatin puolesta ole tuottanut tulosta, ovat soraäänet tosin hiljenneet.
Toinen, sukupuoltakin huomattavampi seikka esteenä matkallani maatalousalalle ovat koulunumerot. Siis nimenomaan se, että ne ovat hyviä. Vaikuttaa siltä, että kaikkien, joiden peruskoulun keskiarvo on kahdeksikon paremmalla puolella tai lukiotodistuksessa komeilee edes yksi laudatur, pitäisi pyrkiä vähintään oikikseen tai lääkikseen tai edes diplomi-insinööriksi, ikään kuin tämä näennäinen älykkyys velvoittaisi pyrkimään ainoastaan korkeasti arvostettuihin ja hyväpalkkaisiin töihin, joihin vaaditaan korkein mahdollinen yliopistotutkinto. Tämä asenne ottaa päähän, ja tiedän että moni muukin kympin tyttö ja poika on kokenut saman.
Ensinnäkin, koulunumerot eivät kerro ihmisen älykkyydestä juuri mitään. Lähinnä ne kertovat, ainakin minun tapauksessani, kyvystä opetella ulkoa asioita, jotka sitten kokeen jälkeen unohtaa, tai kyvystä selittää asiat aina parhain päin vaikkei mitään osaisikaan. Kääntöpuolena, moni hyvinkin älykäs ihminen saa koulussa ala-arvoisia numeroita, kun keskittymiskyky ja kiinnostus eivät kerta kaikkiaan riitä siihen, että istuisi hiljaa paikallaan kuusi tuntia päivässä ja kuuntelisi opetusta.
Toisekseenkin, mitä sitten vaikka koulumenestys todistaisikin älykkyydestä? Eikö ole vähäsen loukkaavaa eri alojen rautaisia ammattilaisia kohtaan luokitella, mitkä ammatit sopivat älykkäille ja mitkä taas välttävät vähemmänkin välkyille? Uskallan sanoa, että joka alalla tarvitaan ihmisiä, joilla on kiinnostusta ja lahjakkuutta paneutua työhönsä ja keksiä keinoja tehdä siitä parempaa. Eikä älykkyydestäkään toisaalta ole hyötyä, jos ammatti ei vain kerta kaikkiaan kiinnosta, vaan tuntuu epäsopivalta ja jopa ahdistavalta.
Kehtaan siis väittää, että jokaisen on syytä omien resurssiensa rajoissa pyrkiä kohti sellaista alaa tai ammattia jonka kokee omakseen, oli palkkataso, sukupuolijakauma tai vaadittujen opintojen määrä mikä hyvänsä. Työstään nauttiva ja siihen kutsumusta tunteva ihminen tekee hyvää jälkeä ja hyödyttää yhteiskuntaa alalla kuin alalla, ja eikö se ole loppujen lopuksi kaikkein paras lopputulos? Itse en ainakaan haikaile pullean palkkapussin perään, enkä välitä siitä vaikka en saappaissani ja talikko kourassa olisi mikään naisellisuuden ruumiillistuma. Minua ajaa halu tehdä toisten ihmisten (ja toki eläintenkin) elämästä parempaa, ei tarve todistaa mitään läheisilleni tai maailmalle, ja niin sen tulisi olla kaikkien kohdalla. Tavoitelkaa siis omia unelmianne, älkää vain täyttäkö toisten vaatimuksia!