Elämän hauraus ja hienous, voima ja väliaikaisuus samassa paketissa.
Riikka Palonen
Vaan kesälläkin on tarkoituksensa ja paikkansa, niin kuin kaikella luomakunnassa. Eräs Suomemme parhaimpia puolia on juuri vuodenaikojen selkeä kierto, oikein kuulee, kuinka maan akseli jytisee ja uutta vuodenaikaa pukataan peliin.
Kiertokulku on aina ollut eräs lempiaiheitani niin pohdinnoissa kuin taiteessakin, spiraalit, käärmeet ja muut uudestisyntymän symbolit tuppaavat aika moneen teokseeni. Kiertokulku on lohduttava ajatus. Ei minun tarvitse olla maailman pätevin yhtään missään, eikä saada aikaan mitään mullistavaa - minulla on oma paikkani isommassa järjestelmässä, pieni, ohikiitävä hetki maailmanhistoriassa. Vuodenajat vaihtuvat, sukupolvet vaihtuvat. Syntymä ja kuolema ovat alituisessa piirileikissä, loputtomasti, ja me pyörimme mukana oman hetkemme ja poistumme sitten jättäen paikkamme seuraavalle. Jokainen kevät, jokainen syntymä on riemukas ihme, jokainen kesä ja jokainen elämä kiihkeä mylläkkä, ja jokainen syksy rauhoittuu hiljaa ja kauniisti käydäkseen kuoleman lepoon, jotta seuraava elämä voi taas talven jälkeen ottaa paikkansa ja vuoronsa.
Ulkona, seinien ulottumattomissa, voi sulautua yhdeksi muruseksi luomakuntaa.
Riikka Palonen
Luin tässä ystäväni Jimmy Träskelinin mietteitä hänen Havaintovihko-albuminsa sivuilta. Hän käsitteli asiaa niin viisaasti, että on pakko siteerata: ”Kuolema on yhteistä kaikelle elävälle, mutta millekään muulle luonnon osalle se ei ole niin vaikeaa kuin meille. Jossain kohtaa evoluution kohtalokkaimman harha-askelen tiimellyksessä koimme tarpeen ymmärtää kuolemaa ja jouduimme lopullisesti eksyksiin. Sen ansiosta meidän maailmassamme sureminen ei lakkaa koskaan, vaikka muu luonto keskittyy elämän kiertokulun riemuun. Se tuntuu aika kovalta hinnalta maailman herruudesta.”
(Tässä kohtaa suuri filosoohvinen pohdiskeluni keskeytyi, koska piti kaivaa hirvikärpänen niskahiuksistani. Siinä päättyi taas yksi elämä. Ryökäle. Palautin sen siis kukkaruukkuun osaksi luonnon kiertokulkua.)
Aamulenkillä metsässä, mistä tuo niskani salamatkustajakin tuli kyytiin, mietiskelin siis kuolemaa, joka tavallaan on nyt kovin populääri aihe lukuina: niin ja niin monta koronauhria siellä sun täällä. Ehkä juuri näiden lukujen jatkuva esilläolo on omiaan pelottamaan ihmisiä, pitämään koronaa poikkeuksellisen kaameana asiana. Kyllähän sitä koko ajan kuollaan joka paikassa, mutta asia on helppo unohtaa, ellei sitä lyödä naamalle joka uutislähetyksessä. Suhtautuisimmeko eri tavalla vaikka alkoholiin, tupakkaan tai perheväkivaltaan, jos niiden uhrilukuja läpsäyteltäisiin tietoisuuteemme päivittäin samalla tahdilla?
Ennen pimeän ja hiljaisen talven laskeutumista elämä ja valo ovat täyteläisimmillään.
Riikka Palonen
Monen monituista kertaa olen huomannut, että asiat paisuvat mielessäni vaikeiksi ja ylipääsemättömiksi, jos olen liian kauan sisällä. Seinät jotenkin rajoittavat mielen vapautta, ja ahdistus toimii kuin kaasu, täyttää kopperon jokaisen sopukan. Vaan kun vien huoleni metsään ja kysyn metsän hengiltä apuja ja neuvoja – aina mieleni tyyntyy ja löydän vastauksia. Tänään mietiskelin, että pitäisikö olla tarjolla saattohoito, jossa ihmisen annettaisiin kuolla ulkona? Minä ainakin haluaisin omalla kohdallani nukkua tuuli kasvoillani ja puiden tyyni humina korvissani – ulkona ajatus kuolemasta ei tunnu yhtään pelottavalta eikä vieraalta, koska ulkona voin ymmärtää ja kokea niin selvästi olevani vain osa tätä ekosysteemiä. Mielelläni jäisin myös kuoltuani metsään kettuperheen ja korppiparin ruuaksi, sillä luonnossa aina ja kaikkialla yhden kuolema on toisen elämä. Niin että jälkikasvulle tiedoksi, ei tarvitse pystyttää sitten tikkuakaan monumentiksi. Mutta koska tänään ei vielä ollut minun vuoroni tempaisin itsekkäästi maasta kasvupaikaltaan kanttarellin ja aion nyt paistaa sen – tämä kyseinen itiöemäyksilö lakkaa elämästä, mutta minun vatsani kiittää.
Jos haluat nähdä ja kuulla Jimmyn lempeänkauniin laulun siitä, kuinka ajat vaihtuvat toisiin ja kuinka aina jonkun on luovuttava paikastaan, katso https://youtu.be/fQt-SyupzlY Video on kuvattu täällä Yttilässä, ja itsekin vilahdan siinä pienessä roolissa – henkilönä, jonka aika on jo ohittanut.