Laventelimaja
Ystäväni ovat huhkineet tilallaan hiki hatussa aina, kun ovat päätöiltään ehtineet. Pikkuhiljaa rakennukset ovat nousseet uuteen kukoistukseen ja puutarha tuottaa taas mainioita mehuja ja hilloja komeroihin talvi-iltojen iloksi – ja isäntä osallistui paikallisiin jahtiporukoihin saaden ruokapöydät näin notkumaan herkkuja. Vanhoista rakennuksista oli huolella säästetty ja varjeltu mitä vain oli kyetty – jos yksikin vanha ovi tai vaikka ovipieli oli pystyssä, se oli kunnostettu ja laitettu kunniapaikalle. Neuvostoaikaiset asbestikatot oli vaihdettu perinteisiin ruokokattoihin, ja kaikessa tekemisessä oli kuunneltu ja kunnioitettu kyläläisten neuvoja. Tuloksena oli kauneutta, lämpöä ja rakkautta hehkuva paikka, jossa vanhat tontut edelleen hoitivat talonmiehen velvollisuuksiaan, ja jossa aikoinaan pihamaalle surmatun saksalaisen sotilaan haamukin puuhasteli lempeän rauhaisana. Kysyin ystäviltäni, kumpi tuntuu enemmin kodilta – Helsingin koti vai tämä? Miehen sydän oli jo Saaremaalla, vaimon lepatteli vielä puolimatkassa, mutta vahvasti kallellaan saareen päin.
Mikä tekee kodista Kodin? Asia on pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa, kun olen seurannut samaan aikaan niin vanhempieni muuttoa kauniiseen vanhuudenpirttiinsä kuin tyttäreni innostunutta irtautumista lapsuudenkodista ensimmäiseen yhteiseen kotiin kihlatun kanssa. Kaikkien näiden vaeltavien pahvilaatikoiden keskellä olen pohtinut myös omaa tulevaisuuttani – onko tämä pirtti minun kotini vielä parin vuoden päästä, kannattaako sitä pihasaunaa rakentaa?
Koti on minusta paikka, jossa voi tuntea olevansa pelotta, turvassa ja rauhassa ja hyväksyttynä juuri sellaisena kuin on. Näin ollen koti on minulle enemmän henkinen tila kuin materiaalinen kooste seiniä ja huonekaluja. Niinpä en ole juuri mööpeleitä osteskellutkaan, sitä sun tätä on vain kertynyt matkan varrella. Patja on edelleen lattialla, enkä ole ajatellut sänkyä hankkia, ainakaan kun polvet vielä ponnistavat lattianrajasta seisaalleen kivutta. Vähästä omaisuudesta on helppo luopua, jos joskus päättää rullata vilttinsä ja siirtää leiripaikkansa.
Risteys
Lauantaiaamun aamukahvien jälkeen lähdin kävelylle tutustumaan Saaremaan luontoon ja tietysti puihin. Läheisessä metsikössä oli polkuja ja teitä ties kuinka moneen suuntaan, seisoin risteyksissä ja yritin haistella, mihin suuntaan aina lähtisin. Aijai mikä vertauskuva elämälle…risteyksessä ei näe kuin pienen pätkän kutakin mahdollista polkua, ei sitä, mitä on mutkan takana tahi sitä, mihin tie johtaa – ja silti, johonkin suuntaan on lähdettävä. Nykyisenä aikana etenkin meidän länsimaisten ihmisten elämä on melkoista tienristeystä, mahdollisuuksia on lähteä vaikka mihin suuntaan. Monesta ihmispolosta tämä mahdollisuuksien mylläkkä voi tuntua niin haastavalta, ettei loppujen lopuksi liiku minnekään. Eikä kaikkien tarvitsekaan, eihän ympäriinsä juoksentelu ole ollenkaan välttämätöntä – tärkeintä on, että saa sen kodin tunteen jostakin, sen rauhan ja turvan. (Tähän kohtaan taustamusiikiksi Tapio Rautavaaran ”Kulkuriveljeni Jan”)
Ikipuu
Minun kulkurinenäni haistoi Saaremaalla oikeat polut, sillä löysin yhden laitumen keskeltä aivan mahtavan vanhan tammipariskunnan. Siellä he olivat kahdestaan seisseet, ties kuinka kauan, historian myllerrykset ja nautalaumat oksiensa alla melskaten. Vietin hetken heidän seurassaan ja mietiskelin, että nii-in, tammi ei voi muuttaa eikä valita asuinpaikkaansa, siinä sen on seistävä, minne se on versonut. Ehkä se rauhaisa ja sitkeä paikallaan olo on tehnyt puista niin viisaita.
Minun tuli siinä sitten kuitenkin vähän vilu ja kaffettakin teki mieli, kumarsin hyvästit tammille ja taapertelin takaisin majapaikkaani. Minulle oli annettu ruokokattoisen vierasmajan ulommainen huone, rauhaisa ja hiljainen kammio, ja oven edessä kahisivat ja tuoksuivat laventelit. Mikäpä oli pienen otuksen käpertyessä kahvikuppi kourassa laventelipuskan juureen, onhan laventelia käytetty jo ammoisina aikoina mielen rauhoittamiseen. Siinä hetkessä juuri silloin tuntui kodikkaalta.