Joskus elämän polku tuntuu näköalattomalta lentohiekalta, upottaa ja väsyttää.
Riikka Palonen
Tämä parin viikon onnahtelu ja hitaasti koikkelehtiminen saivat minut ajattelemaan vähän toisenlaisia polkuja, nimittäin mielen polkuja. Sielläkin eksyy ja nyrjähtää välillä. Käsi ylös, kuka ei ole? Näkyykö ketään? Varmasti viimeistään tähän kukkeaan keski-ikään ehtineissä meillä jokaisella on ollut hämäriä aikoja, väsymystä, masennusta, surua tai merkityksettömyyttä. Silti kantapään nyrjähtämisestä on paljon helpompi avoimesti puhua, välillä tuntuu, että fyysisistä vammoista voi jopa oikein kilpailla. Niin kuin meilläkin oli tyttären kanssa etenkin karjanäyttelyiden jälkeen saunassa ”veckans blåmärke” -katselmus, skaba siitä, kummalta löytyi isoimmat mustelmat.
Kropan kolinoita myös ehkäistään, käydään jumpassa, ostetaan ortopedisiä työkenkiä, kehitetään hapenottokykyä, ja käydään ennakoivissa tarkastuksissa ja testeissä. On tosi kätevää, kun oma, tuttu hammaslääkäri lähettää kerran vuodessa kutsun tarkastukseen, tulee käytyä, ja ongelmiin osataan puuttua ajoissa. Ei pääse pahaksi.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Mieli vaikuttaa mitä moninaisimmilla tavoilla ruumiin terveyteen. Miksi mielenterveydestä on silti niin paljon vaikeampi puhua? Miksi on helppo sanoa, että on menossa hammaslääkäriin, mutta aivan valtavan vaikea tunnustaa, että menee terapeutin vastaanotolle? Tai edes tunnustaa itselleen, että tarvitsee hoitoa pää-päälle siinä kuin kantapäälle? Kuitenkin mielen ongelmissa pätee täsmälleen sama laki kuin kropankin krempoissa – kun ajoissa hakeutuu hoitoon, ei pääse pahaksi. Samoin mielen ongelmia voi ennaltaehkäistä – ja asiantuntijoilta saa tähän parhaat neuvot.
Töppareen takaa voi kuitenkin löytää valonlähteen, suunnan ja avaruutta!
Riikka Palonen
Otetaanpas tähän nyt reipas ”me too” -asenne ja tullaan ulos kaapista. Kyllä, minun elämässäni on tapahtunut paljon ja monenlaista, ja takana on raskaita vuosia, ja kyllä, olen nyt löytänyt itselleni sopivan terapeutin ja käyn hoidattamassa paitsi kipeytynyttä kantapäätäni myös väsynyttä päänuppiani. Oli iso kynnys tunnustaa itselleen, että tarvitsi apua, meihin on niin syvään juurrutettu pärjäämisen mentaliteetti. Terapeuttini sanoo sitä arvottomuuden kokemukseksi; ellei osaa rakastaa itseään terveellä tavalla, ajattelee, että ei ole edes avun arvoinen – mutta kukaan ei osaa auttaa, ellei ensin itse tunnusta, että apua tarvitaan. Kyllä verraton naapurini toi postin ja halot, kun uskalsin pyytää, ja kyllä terapeutti antaa näkökulmia ja ratkaisumalleja mielen ongelmiin, kunhan soittaa ja varaa ajan.
Metsä polkuineen, eläimineen ja metsänhenkineen on aina ollut minulle se suurin tohtori, niin mielelle kuin fysiikalle. Päivittäinen annos ulkoilmaa ja yhteyttä luomakuntaan tulee varmasti myös olemaan se minun juttuni niin kauan kuin jalat jaksavat. Silloin tällöin tulee kuitenkin näitä nyrjähdyksiä, ja niihin pitää etsiä sopivia apuja, jotta sitten taas päästään normaaliin elämänrytmiin. Onneksi auttajia löytyy, niin virallisia kuin epävirallisia, kuten vaikka ystävät, jotka veivät minut autolla meren rantaan hengittämään raikkaita tuulia, kun kantapää oli kipeimmillään.