Tässä eräänä aamuna törmäsin jälleen yhteen sosiaalisessa mediassa leviävään videoon, jossa muuan nimeltä mainitsematon järjestö mässäili karsealla kuvama­te­ri­aa­lilla eläintiloilta ja teurastamoilta. Videoon liitetyssä tekstinpätkässä annettiin ymmärtää, että totaa­li­kas­vis­syönti on ainoa mahdollinen vaihtoehto tälle julmuudelle ja viattomien luonto­kap­pa­leiden rääkkäykselle. Katsoin videon alusta loppuun ja kiehuin mielessäni, en pelkästään eläinten, vaan myös tuottajien puolesta. Mieleni teki siltä istumalta kuvata oma video ja ladata kyseisen järjestön sivulle, sillä on olemassa kolmaskin vaihtoehto.

Mi­kä­li tä­män sho­kee­raa­van vi­de­on kat­soi­si, ja var­mas­ti kat­soo­kin, joku jol­la ei ole mi­tään hen­ki­lö­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta ko­tie­läin­tuo­tan­nos­ta, hän var­mas­ti ajat­te­li­si, et­tä kaik­ki li­han­tuo­tan­to on kuin suo­raan kau­hu­e­lo­ku­vas­ta. Sel­lai­sen mie­li­ku­van luo­mi­nen on erit­täin vää­rin kaik­kien nii­den tuot­ta­jien ja mui­den li­han­tuo­tan­to­ket­jun työn­te­ki­jöi­den kan­nal­ta, jot­ka to­sis­saan yrit­tä­vät pi­tää eläi­mis­tä huol­ta ja saa­da puh­das­ta ruo­kaa ih­mis­ten lau­ta­sil­le. Ja hei­tä on täs­sä­kin maas­sa ai­ka pal­jon, us­kal­lan näin kar­jan­kas­vat­ta­jan ja teu­ras­kus­kin tyt­tä­re­nä väit­tää (ja kyl­lä, mo­lem­mat van­hem­pa­ni ovat erit­täin eläin­rak­kai­ta ja em­pa­ti­a­ky­kyi­siä ih­mi­siä!).

Niin kau­an kuin val­ta­o­sa vä­es­tös­tä vaa­tii päi­vit­täi­sen li­ha­ruo­kan­sa puo­li-il­mai­sek­si, maa­ti­lal­lis­ten on pak­ko kas­vat­taa tuo­tan­to­yk­si­köi­tä ja pyr­kiä mak­si­maa­li­seen te­hok­kuu­teen.

Li­haa voi­daan tuot­taa eet­ti­ses­ti ja ym­pä­ris­töä ylen mää­rin kuor­mit­ta­mat­ta. Sitä voi­daan tuot­taa pie­nis­sä yk­si­köis­sä, kai­kes­sa rau­has­sa, niin et­tä kas­vat­ta­ja tun­tee eläi­men­sä ni­mel­tä ja voi it­se­kin puh­taal­la omal­la­tun­nol­la syö­dä ti­lan­sa tuot­tei­ta. Sitä voi­daan tuot­taa il­man mas­sii­vi­sia hal­le­ja, pie­niä kar­si­noi­ta, luun­mur­tu­mia ja epäin­hi­mil­li­siä teu­ras­tus­ta­po­ja. Kaik­ki tämä on mah­dol­lis­ta, ja sitä teh­dään, ihan meil­lä Suo­mes­sa­kin, jopa Köy­li­ös­sä. Sii­nä on vain pari pik­ku on­gel­maa: se mak­saa enem­män, ja li­haa tu­lee vä­hem­män.

Onnellisen pihvin kanssa voi myös harrastaa.

Vaik­ka alus­sa mai­nit­se­ma­ni kal­tai­sis­ta vi­de­oil­la ja muul­la ma­te­ri­aa­lil­la yri­te­tään usein lä­hin­nä de­mo­ni­soi­da li­han­tuot­ta­jia ja teu­ras­ta­jia ja ve­do­ta lain­sää­tä­jiin, to­del­li­nen val­ta täs­sä­kin ky­sy­myk­ses­sä on lo­pul­ta meil­lä ku­lut­ta­jil­la ja mei­dän os­to­pää­tök­sil­läm­me. Niin kau­an kuin val­ta­o­sa vä­es­tös­tä vaa­tii päi­vit­täi­sen li­ha­ruo­kan­sa puo­li-il­mai­sek­si, maa­ti­lal­lis­ten on pak­ko kas­vat­taa tuo­tan­to­yk­si­köi­tä ja pyr­kiä mak­si­maa­li­seen te­hok­kuu­teen, usein eläin­ten ja oman mu­ka­vuu­ten­sa kus­tan­nuk­sel­la. Myös­kään la­ki­muu­tok­sil­la on vai­kea muut­taa ku­lut­ta­jien tot­tu­muk­sia, uu­sil­la ase­tuk­sil­la ja van­hoil­la hin­noil­la tuot­ta­jat vain aje­taan en­tis­tä ah­taam­mal­le. Tämä nä­kyy ka­rul­la ta­val­la maa­seu­dun ar­jes­sa: Rans­kas­sa teh­dyn sel­vi­tyk­sen mu­kaan yli 600 maan­vil­je­li­jää on teh­nyt it­se­mur­han ta­lou­del­lis­ten pai­nei­den ja vel­ka­taa­kan al­la vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na. Myös meil­lä Suo­mes­sa tuot­ta­jat ovat nous­seet ka­pi­naan trak­to­ri­mars­sil­la ja eri­lai­sil­la tem­pauk­sil­la, ku­ten jo­kin ai­ka sit­ten jär­jes­te­tyl­lä mak­ka­ra­pe­ru­na­kam­pan­jal­la, jol­la koi­tet­tiin ker­toa, kuin­ka pie­ni on tuot­ta­jan osa ruu­an mark­ki­na­hin­nas­ta.

Hyvällä hoidolla onnellinen pihvi voi elää hyvinkin vanhaksi.

Raita Markula

Mi­ten tä­män nyt tii­vis­täi­si? Syö­kää rau­has­sa li­haa mut­ta vä­hem­män ja pa­rem­paa, ot­ta­kaa sel­vää mis­sä se on kas­va­nut ja mitä syö­nyt. Mitä lä­hem­pää, sen pa­rem­pi, ja suo­raan tuot­ta­jal­ta pa­ras. Ny­kyi­sin mo­nil­la li­ha­ti­loil­la on oma ti­la­myy­mä­lä, ja pai­kal­lis­ten vil­je­li­jöi­den tuot­tei­ta voi os­taa myös eri­lais­ten ruo­ka­rin­kien ja so­me­ryh­mien kaut­ta. Nämä pien­vil­je­li­jät ovat usein myös suo­ras­taan ha­luk­kai­ta ker­to­maan ti­lan­sa toi­min­nas­ta ja esit­te­le­mään eläi­mi­ään ja toi­min­ta­ta­po­jaan, eli kan­nat­taa ky­syä roh­ke­as­ti jos kiin­nos­taa!