Tämä on nyt tällä haavaa viimeinen blogi­kir­joi­tukseni Alasatakunnassa, joten haluan välittää kiitokseni ja kumarrukseni lehden toimitukselle tämän mahdollisuuden johdosta, sekä tietenkin teille lukijoille jotka olette jaksaneet sepustuksiani seurata. Paljon on muuttunut omassa elämässäni tämän puolivuotisen kirjoi­tus­ru­peaman aikana, mutta tavoitteet ja ideologia ovat edelleen samat: suomalaisen ruuantuotannon kunnianpalautus ja kuluttajien herättely pohtimaan, mitä kaikkea omasta ostoskorista löytyykään.

Juu­ri ei­len osui aa­mun leh­des­tä sil­mää­ni ar­tik­ke­li, jos­sa ker­rot­tiin tuon­ti­ruu­an osuu­den suo­ma­lais­ten ruo­ka­pöy­dis­sä kas­va­van koko ajan, lä­hi­ruo­kat­ren­dis­tä huo­li­mat­ta. Ju­tun mu­kaan eni­ten kas­vus­sa ovat vie­lä­pä ni­me­no­maan sel­lai­set tuot­teet ja raa­ka-ai­neet, joi­den tuo­tan­to oli­si mah­dol­lis­ta ko­ti­maas­sa­kin. Tämä ke­hi­tys­suun­ta on hä­lyt­tä­vä, sil­lä pait­si, et­tä tuon­ti­ruo­ka ni­pis­tää osan mei­dän ko­tois­ten maa­jus­sien tu­lois­ta, niin se myös köyh­dyt­tää ”mas­sa­tuo­tan­to­mai­den”, eten­kin troop­pis­ten alu­ei­den, bi­o­di­ver­si­teet­tiä ja luon­non­va­ro­ja ku­ten kas­te­lu­vet­tä.

Kaik­kein pa­him­min kau­ko­mai­den luon­toa tu­ho­aa kah­vin vil­je­ly, ja tämä fak­ta saat­taa ol­la kova is­ku mo­nil­le suo­ma­lai­sil­le, kah­via kun tun­ne­tus­ti meil­lä tup­paa ku­lu­maan. Seu­raa­vak­si pa­him­mat tu­ho­lai­set ovat kaa­kao, so­ke­ri­ruo­ko, ja soi­ja, jota ku­lu­tam­me epä­suo­ras­ti ja usein asi­aa sen kum­mem­min ajat­te­le­mat­ta, kun syöm­me soi­ja­re­hul­la kas­va­neen eläi­men li­haa.

Toki ym­mär­rän, et­tä pit­kän ja pi­me­än tal­ven ai­ka­na on mu­ka­vaa, kun kau­pas­ta saa ul­ko­mai­sia he­del­miä ja vi­han­nek­sia, ja käy­tän nii­tä it­se­kin koh­ta­lai­sia mää­riä. Sen si­jaan on joi­tain asi­oi­ta, jot­ka ai­na­kin it­sel­lä­ni me­ne­vät täy­sin yli hil­seen.

Yk­si konk­reet­ti­nen esi­merk­ki osui koh­dal­le ai­em­min ke­säl­lä, kun mus­tik­ka­se­son­ki maam­me met­sis­sä oli juu­ri par­haim­mil­laan, ja näin kau­pan hyl­lys­sä myy­tä­vän ar­gen­tii­na­lai­sia pen­sas­mus­ti­koi­ta. Mik­si, oi mik­si ku­kaan ha­lu­ai­si os­taa maa­pal­lon toi­sel­ta puo­lel­ta rah­dat­tu­ja mar­jo­ja kal­lii­seen ki­lo­hin­taan, kun täy­sin vas­taa­vaa, pait­si tuo­reem­paa ja mauk­kaam­paa, tuo­tet­ta on ihan ih­ka il­mai­sek­si tar­jol­la niin pal­jon kuin vain jak­saa kan­taa? Ja vaik­ka oli­si­kin it­se es­ty­nyt mar­jas­ta­maan, niin ai­van var­mas­ti löy­tyy joku ra­ha­ton su­ku­lais­lap­si tai naa­pu­rin tei­ni jon­ka voi met­sään na­kit­taa, tai jos ei muu­ta niin mu­ka­va to­ri­kaup­pi­as joka on teh­nyt ”li­kai­sen työn” puo­les­ta­si.

Neitojen talviruokintakausi on alkanut.

Raita Markula

Toi­nen asia, jota en si­säis­tä, on pe­ko­ni. Vaik­ka liha oli­si­kin ko­ti­mais­ta, niin suu­rim­mas­sa osas­sa pa­ket­te­ja on teks­ti: lei­kat­tu ja pa­kat­tu Puo­las­sa. Mi­ten voi ol­la mah­dol­lis­ta, et­tä on ta­lou­del­li­ses­ti jär­ke­vää raa­ha­ta liha, tai par­haas­sa ta­pauk­ses­sa elä­vät si­ka­pa­rat, Puo­laan lei­kat­ta­vak­si ja pa­kat­ta­vak­si, ja sit­ten tuo­da val­mis tuo­te ta­kai­sin? On mui­ta­kin tuot­tei­ta, jois­sa käy­te­tään sa­maa me­net­te­ly­ta­paa, ja joka ker­ta se häm­men­tää yh­tä pal­jon. Il­mei­ses­ti polt­to­ai­ne ei ole vie­lä lii­an kal­lis­ta…

Kaik­ki tämä riip­pu­vuus ul­ko­mais­ta ruu­an ja sen tuo­tan­non suh­teen on mi­nus­ta vä­hän hä­lyt­tä­vää, sil­lä kos­kaan ei voi tie­tää, mil­loin jo­tain sat­tuu ja toi­mi­tuk­set lop­pu­vat. Mi­ten käy mei­dän sil­loin, jos nyt ajam­me alas ko­ti­mai­sen ruu­an­tuo­tan­non? En ha­lua tie­ten­kään maa­la­ta pi­ru­ja sei­nil­le, mut­ta täs­sä on it­se kul­le­kin mä­re­pa­la pur­ta­vak­si. Toi­von, et­tä näis­tä mi­nun se­pus­tuk­sis­ta­ni on muu­ten­kin jää­nyt jo­tain pöt­sin­poh­jal­le teil­le, rak­kaat lu­ki­jat, ja tä­ten toi­vo­tan teil­le an­toi­saa lop­pu­vuot­ta. Syö­kää hy­vin, niin li­has­sa kuin hen­ges­sä.