Joskus kouluaikoina näin opinahjomme seinällä julisteen, joka liittyi uranvalinta-aiheiseen kampanjaan. Tämän kampanjan iskulauseena oli ”Valitse ala päällä, älä alapäällä!”. Teininä moinen herätti vielä vähän hilpeyttä ja myötähäpeääkin, mutta nyt kun tämä juliste päivänä muutamana poksahti mieleeni jostain alitajunnan syövereistä, tajusin että itse asiassa kyseisen sloganin keksijä todella osasi asiansa. Siihen lauseeseen on näet tiivistettynä lähes kaikki se, mitä itse haluaisin sanoa kaikille niille, jotka tuskailevat uravalintojensa kanssa kun mikään 'kunnollinen' ammatti ei kiinnosta.

Ny­ky­ään tasa-ar­vo on toki eden­nyt sii­nä mää­rin, et­tä mi­tään am­mat­tia ei ole erik­seen yh­teis­kun­nan ta­sol­ta mää­rät­ty tie­tyl­le su­ku­puo­lel­le kuu­lu­vak­si, mut­ta moni saat­taa sil­ti ko­kea per­heen ja ys­tä­vä­pii­rin ta­hol­ta ar­vos­te­lua ja pai­nos­tus­ta, ir­vai­lu­a­kin, ste­re­o­ty­pi­ois­ta poik­ke­a­van kiin­nos­tuk­sen­sa täh­den. Vai kuin­ka moni voi kirk­kain sil­min väit­tää, et­tei voi­si ku­vi­tel­la kos­me­to­lo­gik­si ha­lu­a­vaa poi­kaa ylä­as­teel­la kiu­sat­ta­van, tai met­sä­ko­neu­ra­koit­si­jan työs­tä haa­vei­le­van ty­tön unel­mia vä­hä­tel­tä­vän? Tus­kin ko­vin moni.

Sik­si mi­nus­ta on val­ta­van hie­noa, et­tä kans­sa­ni Mus­ti­a­lan pää­sy­ko­keis­sa oli suun­nil­leen sa­man ver­ran tyt­tö­jä ja poi­kia, on­han käy­tän­nön­lä­hei­nen maa­ta­lous kui­ten­kin pe­rin­tei­ses­ti ”mies­ten jut­tu”, ja ai­na­kin it­se olen saa­nut kuul­la jon­kin ver­ran epäi­le­viä lau­sei­ta ky­ke­ne­vyy­des­tä­ni vaik­ka­pa trak­to­ril­la ajoon tai iso­jen eläin­ten kä­sit­te­lyyn. Nyt­tem­min, kun nämä epäi­le­vät Tuo­maat ovat il­mei­ses­ti to­den­neet, et­tei kam­pan­join­ti 'siis­tim­män ja so­pi­vam­man' am­ma­tin puo­les­ta ole tuot­ta­nut tu­los­ta, ovat so­ra­ää­net to­sin hil­jen­neet.

Toi­nen, su­ku­puol­ta­kin huo­mat­ta­vam­pi seik­ka es­tee­nä mat­kal­la­ni maa­ta­lou­sa­lal­le ovat kou­lu­nu­me­rot. Siis ni­me­no­maan se, et­tä ne ovat hy­viä. Vai­kut­taa sil­tä, et­tä kaik­kien, joi­den pe­rus­kou­lun kes­ki­ar­vo on kah­dek­si­kon pa­rem­mal­la puo­lel­la tai lu­ki­o­to­dis­tuk­ses­sa ko­mei­lee edes yk­si lau­da­tur, pi­täi­si pyr­kiä vä­hin­tään oi­kik­seen tai lää­kik­seen tai edes dip­lo­mi-in­si­nöö­rik­si, ikään kuin tämä nä­en­näi­nen älyk­kyys vel­voit­tai­si pyr­ki­mään ai­no­as­taan kor­ke­as­ti ar­vos­tet­tui­hin ja hy­vä­palk­kai­siin töi­hin, joi­hin vaa­di­taan kor­kein mah­dol­li­nen yli­o­pis­to­tut­kin­to. Tämä asen­ne ot­taa pää­hän, ja tie­dän et­tä moni muu­kin kym­pin tyt­tö ja poi­ka on ko­ke­nut sa­man.

En­sin­nä­kin, kou­lu­nu­me­rot ei­vät ker­ro ih­mi­sen älyk­kyy­des­tä juu­ri mi­tään. Lä­hin­nä ne ker­to­vat, ai­na­kin mi­nun ta­pauk­ses­sa­ni, ky­vys­tä ope­tel­la ul­koa asi­oi­ta, jot­ka sit­ten ko­keen jäl­keen unoh­taa, tai ky­vys­tä se­lit­tää asi­at ai­na par­hain päin vaik­kei mi­tään osai­si­kaan. Kään­tö­puo­le­na, moni hy­vin­kin äly­käs ih­mi­nen saa kou­lus­sa ala-ar­voi­sia nu­me­roi­ta, kun kes­kit­ty­mis­ky­ky ja kiin­nos­tus ei­vät ker­ta kaik­ki­aan rii­tä sii­hen, et­tä is­tui­si hil­jaa pai­kal­laan kuu­si tun­tia päi­väs­sä ja kuun­te­li­si ope­tus­ta.

Toi­sek­seen­kin, mitä sit­ten vaik­ka kou­lu­me­nes­tys to­dis­tai­si­kin älyk­kyy­des­tä? Ei­kö ole vä­hä­sen louk­kaa­vaa eri alo­jen rau­tai­sia am­mat­ti­lai­sia koh­taan luo­ki­tel­la, mit­kä am­ma­tit so­pi­vat älyk­käil­le ja mit­kä taas vält­tä­vät vä­hem­män­kin väl­kyil­le? Us­kal­lan sa­noa, et­tä joka alal­la tar­vi­taan ih­mi­siä, joil­la on kiin­nos­tus­ta ja lah­jak­kuut­ta pa­neu­tua työ­hön­sä ja kek­siä kei­no­ja teh­dä sii­tä pa­rem­paa. Ei­kä älyk­kyy­des­tä­kään toi­saal­ta ole hyö­tyä, jos am­mat­ti ei vain ker­ta kaik­ki­aan kiin­nos­ta, vaan tun­tuu epä­so­pi­val­ta ja jopa ah­dis­ta­val­ta.

Keh­taan siis väit­tää, et­tä jo­kai­sen on syy­tä omien re­surs­sien­sa ra­jois­sa pyr­kiä koh­ti sel­lais­ta alaa tai am­mat­tia jon­ka ko­kee omak­seen, oli palk­ka­ta­so, su­ku­puo­li­ja­kau­ma tai vaa­dit­tu­jen opin­to­jen mää­rä mikä hy­vän­sä. Työs­tään naut­ti­va ja sii­hen kut­su­mus­ta tun­te­va ih­mi­nen te­kee hy­vää jäl­keä ja hyö­dyt­tää yh­teis­kun­taa alal­la kuin alal­la, ja ei­kö se ole lop­pu­jen lo­puk­si kaik­kein pa­ras lop­pu­tu­los? It­se en ai­na­kaan hai­kai­le pul­le­an palk­ka­pus­sin pe­rään, en­kä vä­li­tä sii­tä vaik­ka en saap­pais­sa­ni ja ta­lik­ko kou­ras­sa oli­si mi­kään nai­sel­li­suu­den ruu­miil­lis­tu­ma. Mi­nua ajaa halu teh­dä tois­ten ih­mis­ten (ja toki eläin­ten­kin) elä­mäs­tä pa­rem­paa, ei tar­ve to­dis­taa mi­tään lä­hei­sil­le­ni tai maa­il­mal­le, ja niin sen tu­li­si ol­la kaik­kien koh­dal­la. Ta­voi­tel­kaa siis omia unel­mi­an­ne, äl­kää vain täyt­tä­kö tois­ten vaa­ti­muk­sia!