Meidät maalaiset kuvataan usein vitseissä ja stereotypioissa vähän yksinkertaisiksi ja verkkaisiksi otuksiksi, jotka eivät oikein ymmärrä maailman menoa eivätkä pärjää nykyelämän hektisissä oloissa. Pari viikkoa sitten, kun aloitin koulunkäynnin Mustialan maata­lou­sop­pi­lai­tok­sessa, jopa opettajamme aloitus­pu­heessaan ironisesti viittasi meihin opiskelijoihin ”rikkaiden talojen vähälahjaisina poikina”, niinä peräkammariin jääneinä pahnan­poh­jim­maisina joita ei parempiin kouluihin ole huolittu.

Kui­ten­kin, täs­sä opin­to­jen pik­ku­hil­jaa läh­ties­sä käyn­tiin, olen yhä ene­ne­väs­sä mää­rin va­kuut­tu­nut sii­tä, et­tä nämä en­nak­ko­kä­si­tyk­set ovat ai­van pää­la­el­laan. Maan­vil­je­li­jän täy­tyy osa­ta ja hal­li­ta ai­van val­ta­va mää­rä te­o­reet­tis­ta tie­toa ja mitä eri­lai­sim­pia käy­tän­nön töi­tä, eri­lais­ten ko­nei­den ja lait­tei­den hal­lin­nas­ta nii­den huol­toon ja kor­jaus­toi­men­pi­tei­siin, pu­hu­mat­ta­kaan kai­ken maa­il­man lan­noit­tei­den ja tor­jun­ta-ai­nei­den kä­sit­te­lys­tä ja an­nos­te­lus­ta.

Mitä enem­män alan ym­mär­tää, kuin­ka val­ta­vas­ti vas­tuu­ta ja ris­ke­jä tä­hän va­lit­se­maa­ni am­mat­tiin liit­tyy, sitä enem­män mi­nua har­mit­taa se, kuin­ka ali­ar­vos­tet­tua ja -pal­kat­tua maa­ta­lou­sa­la ko­ko­nai­suu­des­saan on. En puhu nyt vain it­se vil­je­li­jöis­tä, vaan myös lo­mit­ta­jis­ta ja muis­ta työn­te­ki­jöis­tä, jot­ka te­ke­vät pit­kiä päi­viä, ras­kas­ta fyy­sis­tä työ­tä säi­den ar­moil­la ja epä­sään­nöl­li­siin ai­koi­hin, ja san­gen al­hai­sel­la pal­kal­la.

Vaik­ka var­maan ai­ka har­va sitä ny­kyi­sin ajat­te­lee, niin maan­vil­je­li­jät ovat meil­le kai­kil­le elin­tär­kei­tä, sil­lä kaik­kien on syö­tä­vä, ja ruo­kaa ei vain yk­sin­ker­tai­ses­ti il­mes­ty, jol­lei joku sitä kas­va­ta. Täs­sä päi­vä­nä muu­ta­ma­na kes­kus­te­lin ai­hees­ta äi­ti­ni kans­sa, ja olim­me yh­tä miel­tä sii­tä, et­tä jo­kai­sen ih­mi­sen pi­täi­si jos­kus elä­mäs­sään ko­keil­la tuot­taa oma ruo­kan­sa, ai­van it­se, jot­ta ruu­an­tuo­tan­non ar­vos­tus ko­he­ni­si ja kun­ni­oi­tus ruo­kaa koh­taan kas­vai­si. Jos pöy­däs­sä oli­si­kin kau­pan muo­vi­pa­ke­tis­ta kai­ve­tun siis­tin ja sie­lut­to­man ka­na­fi­leen si­jaan lin­tu, jon­ka on it­se ti­pus­ta kas­vat­ta­nut ja lo­pul­ta teu­ras­ta­nut, ky­ni­nyt ja kä­si­tel­lyt, niin kyn­nys heit­tää täh­teek­si jää­neet pa­lat ros­kiin oli­si var­mas­ti kor­ke­am­pi.

Suo­mes­sa hei­te­tään täy­sin syö­mä­kel­pois­ta ruo­kaa ros­kiin mel­kein kol­me­kym­men­tä ki­loa vuo­des­sa hen­keä koh­ti. Se on hur­ja mää­rä, ja sen pie­nen­tä­mi­sen pi­täi­si ol­la meis­tä jo­kai­sen ta­voi­te. Se muo­vi­pa­ke­tis­ta tul­lut ka­na­fi­le­kin on ol­lut eläin, ai­van yh­tä lail­la kuin se it­se kas­va­tet­tu pi­ha­ka­na­kin, ja se an­sait­si­si ai­van yh­tä­läi­sen kun­ni­oi­tuk­sen. Sa­mal­la lail­la joka iki­sen vi­han­nek­sen ja min­kä ta­han­sa ruu­an on joku jos­kus vil­jel­lyt, ja sitä työ­tä tu­li­si kun­ni­oit­taa, ai­na.

Mi­ten ruo­ka­hä­vik­kiä sit­ten voi­si vä­hen­tää? Mo­nin ta­voin, esi­mer­kik­si te­ke­mäl­lä mal­til­li­sia an­nok­sia, tai sit­ten te­ke­mäl­lä ker­ral­la pal­jon ja pa­kas­ta­mal­la ker­ta-an­nok­sia. Myös täh­tei­tä kan­nat­taa ope­tel­la hyö­dyn­tä­mään, ja kaup­pa­os­tos­ten ja vii­kon ruo­ka­lis­tan suun­nit­te­lu etu­kä­teen eh­käi­see yli­lyön­te­jä. Näl­käi­se­nä ei myös­kään kos­kaan kan­na­ta ruo­ka­kaup­paan läh­teä!

Kai­ken kaik­ki­aan, kun­ni­oit­ta­kaa ruo­kaa, hy­vät ih­mi­set, ja nii­tä jot­ka sitä tuot­ta­vat, niin eläi­miä kuin ih­mi­si­ä­kin. Sil­lä ta­val­la se mais­tuu­kin pa­rem­mal­ta!