Tietysti myös pastaotin ja -lävikkö tarvitaan, sillä tuleva opiskelija on ilmoittanut syövänsä todennäköisesti jatkossa vain makaronia. Sitä kun saa halvalla.
Onneksi lahjapaketeissa on tullut viime vuosina kahvinkeitintä, lautasta, haarukkaa, veistä, pataa ja pannua, joten ihan kaikkea ei tarvitse nyt ostaa. Mutta välttämättömien tavaroiden lista kasvaa silti yllättävän pitkäksi.
Missä välissä näin kävi? Vasta hetki sitten hän osti pienillä pennosillaan Pokemon-kortteja ja haaveili uusista Bionicle-legohahmoista. Nyt hän lukee kodinkoneliikkeen tarjouksia ja metsästää pesukonetta.
Olo on ristiriitainen. Suuri helpotus nuoren saamasta opiskelupaikasta on jo vaihtunut vääjäämättä lähestyvän lähdön haikeuteen. Yhdessä tosin vielä nautitaan tulevan opiskeluasunnon sisustuksen suunnittelusta, mutta samalla sitä tietää peruuttamattomasti yhden elämänvaiheen päättyneen. Vaikka nuori toivottavasti käy viikonloppuisin ja loma-aikoina kotona – edes joskus äidin laittaman ruuan houkuttelemana – niin jotakin lopullista on ilmassa.
Yritän muistaa, mitä itse ajattelin kun lähdin pois kotoa joskus 80-luvun puolivälissä, mutta en saa muistoistani otetta. Uhrasinko yhtään ajatusta vanhemmilleni? Muutto, uudet ystävät, yliopistomaailma ja koko elämänpiirin murros täyttivät ajatukseni kokonaan, ja niin sen kai kuuluukin olla. En juuri katsellut taakseni. Eikä sitä tuolloin edes ajatellut lähtevänsä lopullisesti – vaikka todellisuudessa lähtikin. Ikinä en nimittäin enää palannut lapsuudenkotiini asumaan, vaikka usein kotona opiskeluvuosina kävinkin.
Tyhjenevä pesä on tosiasia. Olo on kuin lintuemolla. On pakko päästää pian irti ja toivoa, että linnunpojan siivet kantavat. Tiesinhän minä, että joskus se päivä koittaisi. En vain tajunnut, että se tulisi näin pian.
Kuulen korvissani Armas Järnefeltin säveltämän laulun sanat, joita isäni tapasi laulaa: "Pois meni merehen päivä, pois kullaisna keränä...." Niin äkkiä katoavat päivät ja vuodet – onneksi sentään rakkaus jää.