Osa sairastuikin, sillä raamatulla päähän lyönyt kirkkoherra sai kaikki aina lopulta uskomaan, että vika oli heidän – oppimattomien maalaistollojen.
Samanlaisia episodeja nousee esiin aika ajoin. Työyhteisöongelmat ovatkin juuri seurakunnissa usein pahempia kuin missään muualla, ja mielestäni selitys on selvä. Kirkkoherran ylivaltaa korostavassa järjestelmässä on jotain sisäänrakennettu siten, että esimerkiksi narsistiset persoonat voivat siellä rauhassa tehdä tuhojaan. Kirkkoherraa kun ei juuri millään keinolla ole voinut erottaa – takavuosina ehkä murha olisi riittänyt irtisanomisen perusteeksi, jos sekään.
Jumalan sanalla uhkaileva ylipappi hiljentää muutenkin tehokkaasti monen kiltin kristityn, jota on koko ikä opetettu "kääntämään toinenkin poski". Oma kokemukseni oli selvä – tuomiokapituli suojeli toisia pappeja, seurakunta jäi yksin. Muistan elävästi silloisen dekaanin, joka jalkautui pikku pitäjämme seurakuntatalolle antamaan luottamushenkilöille koulutusta käytöstavoista. "Riitaan tarvitaan aina kaksi", hän selitti nuhtelevasti. Hänen mielestään riidassa oli siis kaksi osapuolta – vaikka lähes parikymmenvuotisen kriisin aikana väki kirkkoherran vastapuolella oli vaihtunut jo lukemattomia kertoja. Kirkon johto oli kuitenkin ummistanut silmänsä ongelmilta, kerta toisensa jälkeen.
En eronnut kirkosta, ja meidän seurakunnassamme taistelu päättyi lopulta. Kirkkolaki on toki edelleen aataminaikuinen, ja muutokset kirkon sisällä ovat olleet kovin hitaita, mutta muutoksia on tapahtunut. Ihminen voi siis joko taistella tai paeta. Jälkeenpäin tajusin, että eroamalla kirkosta olisin menettänyt vain sananvaltani kirkon asioihin. Mitään en olisi saavuttanut.
Pääsiäisyön messussa omassa kotikirkossani katselin muutamia öitä sitten, kuinka pitkäperjantain mustuus vaihtui valoon, upea kirkkokuoromme lauloi ylösnousemuksen ilosta ja pappimme svengasi mukana. Jotain tällaista kuin yömessu, ei olisi 20 vuotta sitten tässä samaisessa kirkossa saanut edes järjestää.
Tätä kannatti odottaa. Onneksi en eronnut kirkosta.